Toimistotarvikkeita ja nautaeläimiä

Julisteiden teetto, lahjainventaario, Jiangsun asutusaluekierrokset kuvaten, konserttijärjestelyt, tärkeiden ihmisten kuvaus, toimiston pystytys, tontilla harhailu, kuvaus, panoramojen liimailu ja arviointi, yritys selvittää viljelysolosuhteita, aamupäivällä pitkä lenkki Gongqingissa kuvaten ja kysellen, kontaktien joukkoskannaus, Joomala!an tutustuminen, GQ-raportin 1. versio valmiiksi.

Nokkela ehkä arvaa, että äskeinen lista kuvaa täkäläisiä työtehtäviäni. Poiminnat napsin hienosta työpäiväkirjastani, jotta tämän harjoittelun päättyessä saisin kasaan vielä jonkin käryn siitä mihin kaksi kuukautta elämästäni on mennyt. Täällä blogissa ajattelin nämä asiat jakaa sillä työtehtävistä on muutama tyyppinen Suomesta vähän kysellyt. …ja nyt olen tietenkin aivan varma, että tästä seuraa potkut ja hurja katastrofi ja mediakohu, että ”työntekijä kirjoitti blogiinsa, irtisanominen uhkaa, mitä tekee ammattiliitto?”. Toivottavasti tähän ei kuitenkaan päädytä, koska tämä taitaa hyvinkin olla hienon työurani työpaikoista lempparein (mikä on tietysti ihan hyvä juttu kun miettii, että mikä on niin kutsuttu oma alani; kirjekuoret, hautaistutukset vai Kiina).

Mutta niin, ensimmäiset pari viikkoa siis vietin seuraillen lähes koko firman henkilökunnan käsittävää seuruetta, joka työmatkaili ympäriinsä täällä Kiinassa. Matkan varrella lähinnä taltioin muiden tekemisiä ja hoidin pieniä juoksevia asioita. Lopulta parkkeerasin itse tänne Gongqingiin ja muut jatkoivat kuka nyt minnekin. Ensimmäisiä hommia täällä oli laittaa paikallinen toimistomme kuntoon ja siitä pitäen olen kauniina päivinä tehnyt kaikkea tosi kivaa eli yrittänyt selvitellä kaikenlaista Gongqingista Suomen henkilökuntaa varten ja sateisina päivinä sitten jotain aivoille vähemmän virikkeellistä.

Jos nyt keskitytään siihen ihan tosi kivaan, niin se on pitänyt kaikenlaista tarkkailijapulumaista käytöstä ja pienimuotoista tekstin tuottoa sisällään. Välillä työ ja vapaa-aika menevät täällä varsin sekaisin, mutta sitä en laita lainkaan pahakseni; eipä paljon ylityöt haittaa jos se tarkoittaakin paikallisten outouksien tutkiskelua.

Esimerkiksi vihannestoria inventoidessani koin melko säväyttäväksi tämän kesäkurpitsan (vinkki: nuo vierellä makoilevat kaalit ovat aivan normaalin kokoisia).

Myös tämä kaikki tapahtui työajalla. Yritin selvitellä liiketoiminnan edesottamuksia Gongqingissa ja koska en oikein osannut vain rämistä kauppoihin sisään, aloittaa kuulustelua ja sitten juosta ulos, niin mukaan kertyikin sitten kaikkea tarpeellista ja vähemmän tarpeellista. Tiedolla on hintansa.

ja tämänsuuntaista jälkeä siitä tiedosta ja pyöriskelystä koneen ruudulle lopulta syntyi.

Kaikista eniten olen kuitenkin tykännyt itse tontilla suunnistuksesta ja sen kuvaamisesta. Kun kulkee kartta rutussa ympäri risukkoa tuntuu, että saisi partiosta palkkaa (siis muutakin kuin henkistä).

Tontti on ehtaa maaseutua ja maisemat vaihtelevat riisipellosta metsikköön, mutta myös kauniisiin kukkaistutuksiin.

Muuan helppokulkuinen polku, jonka läpi oli syytä rämpiä.

Matkalla eräälle kuvauspisteelle törmäsin näihin suloisiin hauvelikavereihin (niin ja selvennykseksi tahdon vielä sanoa, että meitä ei erottanut vesieste vaan tallasimme kaikki samaa polkua, jonka mutka vain ei tässä kuvassa näy). Voisin nyt pyytää anteeksi kaikilta niiltä joille wuffe on huutanut ja haukkunut ja ette ole olleet aivan varma onko se kiltti vai ei. Sanonpa vain, että fiilikseni eivät olleet korkeimmillaan kun kaksi vierasta koiraa juoksivat mekastaen kohti. No, kuten wuffekin, olivat nämäkin tyypit loppupeleissä ihan kivoja. Eivät käyneet nilkkaan kiinni, mitä nyt vähän nuuhkivat vaelluskenkiä.

Kun koirista selvittiin, oli aika kohdata tämä epeli, jonka katsekontaktin tiiviys oli suorastaan vertaansa vailla. Kyseinen pikkuotus laidunsi tasan siellä mihin yksi kuvausrasteistani oli merkitty. Tilannetta hetken punnittuani tulin siihen tulokseen, että kuvat muutaman kymmenen metrin päästä suunnitellusta lokaatiosta saavat tällä kertaa ajaa asian ja sarvipäisten eläinten kanssa voin hieroa lähempää tuttavuutta joskus toiste.

Otin kuitenkin meistä kaverikuvan.

***************************************************************

No mitä tästä kaikesta voi päätellä? Mielestäni ainakin sen, että olen ehdassa humanistin työpaikassa. Mahdotonta sanoa mitä tarkalleen oikeastaan teen ja suurimman osan työtehtävistäni osaan hoitaa, koska harrastan partiota / tykkään tietokoneista / kävin kuvataidelukion / olen oppinut ainejärjestötyöstä / käytän maalaisjärkeä. Mutta toisaalta yliopistossa olen oppinut itsevarmuutta tekstintuottoon ja jopa asian tai kaksi Kiinan yhteiskunnasta. Eli kivaa, eletystä elämästäni on nyt hyötyä!

Hello Meiguoren!

Aika esitellä Gongqing! Tämän postauksen pituus ei varmaan ollenkaan karkaa käsistä, kun pöhkö matkaoppaanne pääsee vauhtiin.

Aloitetaan historiasta, koska se nyt vain on kivaa. Tämänhetkinen asuinkaupunkini perustettiin 1955 ja rakennustöihin ryhtyivät nuoren kansantasavallan vapaaehtoiset toivot. Nämä toivot olivat saapuneet pääasiassa Shanghaista (kuten minäkin haa haa) ja sitä myötä Nuorten Työläisten Kaupunki (vai miten tuo Gongqing nyt pitikään kääntää) alkoi nousta. Muistelen joltakin nimeltä mainitsemattomalta kurssilta viime vuonna oppineeni, että tällainen kaupunkien pystytys vapaaehtoisvoimin oli noihin aikoihin Kiinassa muodissa ja synnytti mielenkiintoisia suhteita rakentajien, alkuperäisten asukkaiden ja muiden tahojen välillä. Eli voi vain kuvitella mitä kähinöitä täälläkin on noihin aikoihin ollut käynnissä! (edelleen ihan oikeasti haluan sille Kiinan kaupunkihistoria kurssille, tieto olisi varmasti melko hyödykästä täällä kentällä)

Gongqing siis rakennettiin lähes tyhjästä noin 60 vuotta sitten. Sen näkee kaduilla selvästi; rakennukset muistuttavat paljolti toisiaan ja niitä tehdessä on taidettu ajatella enemmän käytäntöä kuin ulkonäköä. Päätiet on vedetty suoriksi  ja kiinalaiseen tyyliin niillä riittää leveyttä.

Kivenheiton päässä teiden takaa taas löytyy jänniä asuntoaluesokkeloita, pieniä järviä ja viljelysmaata.

Kiinan aloittaessa uuden ulkomaille avoimemman politiikkansa 80-luvulla oli Gongqing hyvin köyhä eikä se todellakaan ollut ensimmäisenä kehitettävien kaupunkien listalla. Nykyään tänne kuitenkin nousee kovalla tahdilla uusia rakennuksia (osa vanhojen kauppakujien ja edellä mainittujen viljelysmaiden päälle). 2000-luvulla on rakennettu jopa perinteistä kiinalaista arkkitehtuuria edustavia rakennelmia, eli aikaa ja rahaa on siis ollut keskittyä hetkeksi myös estetiikkaan (toisaalta osa tästä ollaan näissä lyhyissä vuosissa ehditty jo nuijia alas tai antaa rehevöityä).

Kuvassa etualalla esiintyvä rakennus on kuntosali, mikäs muukaan.

Rakennustyöt ovat vallanneet alaa vanhoilta tiilirakennuksilta ja niiden ympärille auenneilta pieniltä pelloilta. Maa-aines on täällä jännän väristä.

Puistoa nakertaa aluskasvillisuus ja vesiallasta peittää ihmisten roskat. Paikalla kuitenkin vaanii tiettyä murheellista viehättävyyttä,  mistä syystä toivon, ettei tälle puistolle käy kuten seuraavan kuvan entiselle viheralueelle.

Gongqingissä on tällä hetkellä asukkaita vastaajasta riippuen 120000-700000. Julkisesta liikennöinnin kattaa kolme bussilinjaa, joiden toiminta ei kuulemma ole kannattavaa. Gongqing on yhtä litteä kuin Peking (tasoitettu ehkä?), joten pyörällä liikkuminen on hyvin kätevää (etenkin kun on pyytänyt pyöräkauppiasta estämään sarvien väärinpäin kääntymisen kesken ajon). Paikallisten keskuudessa suosituin kulkuväline vaikuttaisi olevan pikkumopo, minkä vuoksi teiden ylitys on ruuhkaaikoina hankalaa, kun tasaisena rintamana etenevä mopoarmeija kaasuttaa villinä päälle. En kuitenkaan voi olla pitämättä Kiinan liikenteestä ja sen osana soljumisesta. Olen jotenkin joka kerta yhtä onnessani, kun saan ajaa kolmikaistaista autotietä väärään suuntaan leppoisasti kaistojen yli valuen, ilman että kukaan suuttuu yhtään. Onhan selvää, että jos kaistoja ja tilaa riittää, niin miksei niiden halki siis voisi oikaista? Liikenteen ainoa huono puoli on, että maisemia ei kyllä voi katsella, koska silloin väistämättä ajaisi suoraan jonkun toisen soljujan alle.

Seuraavana huomiona mainittakoon, että Gongqingin kolme päätietä voi melkeinpä jakaa muoti- ja kosmetiikkakauppakaduksi, rautakauppakaduksi ja sitten sellaiseksi kaikki on suurempaa kaduksi (löytyy paikallisen marimekon lippulaivaliike, osta-mitä-vain-supermarketti ja kaupungin paras hotelli). Kaikilla kaduilla on tietysti paljon ravintoloita, mutta ne ovat kiinalaisella mittapuulla oudon tyhjiä, minkä takia en ole jotenkin uskaltanut mennä niihin tuijotettavaksi etenkin kun yksin ruokailu ei täällä ole maantapa. Siksi olen tyytynyt ostamaan kadulta esimerkiksi ihania rasvaperunalettuja ja kylmänä syötäviä chilinuudeleita.

Ilma on Kiinan mittapuulla kirkasta, mutta taivas on usein pilviharson peitossa. Oikeastaan tähän aikaan vuodesta pitäisi sataa päivittäin, mutta vuosi on ollut erikoisen kuiva. Teitä reunustaa suuret vihreät puut, joiden oksiin kaupungin kaksikerroksiset bussit sitten törmäilevät tuulilaseihinsa komeita lommoja keräillen. Kukaan ei kai tullut muistaneeksi puita, kun bussitilauksia tehtiin.

Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, ulkomaalaisia Gongqingissa käy harvoin. Sen takia joudun harvoin kulkemaan kaduilla yksin; monesti joku ohikulkija innostuu juttusille (ja on usein oudon varma siitä, että osaan kiinaa hyvinkin sujuvasti). Yleensä en tajua paikallisesta murteesta mitään, mutta välillä on keskusteluissa päästy niinkin pitkälle, että olen ymmärtänyt tulleeni kutsutuksi kylätansseihin.

Myös lasten kanssa on hauska jutella, mihin mahdollisuus tarjoutuu sangen usein, sillä asun ala-asteen naapurissa. Jos satun koulun porteille koulupäivän päätyessä, saan kuulla muutamaan tuhanteen kertaan iloisesti huudettuna, että ”hello! hello!”. Jos huutoon vastaa, että nihao, ovat lapset yleensä silminnähden innoissaan (ajatelkaa; ihan kuin siinä Linnanmäen kummitusjuna 2-laitteessa missä laulettiin sitä kaameaa laulua, että ”kun sanon päivää, hän vastaa…”). Säännöllisesti saan kadulla tietää olevani Meiguoren eli amerikkalainen ja tietylle päälle sattuessani alan protestoida ja kerron eräästä pienestä maasta Euroopan pohjoisosista.

Kaupassa kuulin kerran myyjän kuiskaavan toiselle, että toivoisi saavansa nähdä dollareita. Näille henkilöille sitten näytin euro-setelin, joka vielä asuu kukkarossani ja tämäkin ihme herätti runsaasti huomiota ja hymyjä (eikä kukaan tullut jälkikäteen ryöstömielessä kolkkaamaan, vaikka muista kaupungeista tulleet kiinalaiset ovat minulle painottaneet, että en missään nimessä saa luottaa keneenkään ja roistot vaanivat joka nurkalla).

Vihreäpaitainen nainen vaikutti olevan joukon ilopilleri, jonka toilailuista kaikki pitävät.

Eräänä iltana torille kävellessäni kuului jostain ympäriltäni itsepintaista hihitystä. Lopulta tajusin, että hihityksen voimakkuus tuntuu pysyvän samalla tasolla vaikka itse etenin vauhdilla. Ympäri käännyttyäni sainkin siis kohdata kintereiltäni nämä kolme iloista kulkijaa.

Iltakävelyn päätteeksi huomasin kaksi kaihoisaa nuorta neitiä ravintolaan sisään tiirailemassa. Pysähdyin heidän kohdalleen tarkistamaan mistä juhlingeista me kaikki jäimme paitsi.

Ja hupsistakeikkaa, olinkin osa juhlijakansaa. Gongqingiin on pystytetty Nanchangin yliopiston yksi kampus ja nyt nämä nuoret ihmiset juhlivat kuuden vuoden opintojensa päättymistä. Valokuvatodisteaineistoa juhlista on kymmenissä kameroissa varmasti ihan tosi paljon.

Tarkkailijapulun ominaisuudessani soluttauduin seuraavana päivänä kampukselle ja huomasin, että nyt onkin oikea valmistumissesonki käynnissä. Kiinalaiset ilmeisesti vastaanottavat opiskelujen paketoimisen Amerikasta tutulla tyylillä.

Ja tässä vielä Virpille se hänen tilaamansa hyvännäköinen kiinalainen. Mitäs toivekuvia teille muille saisi olla?

****************************************************************

Tämä on ehkä jo tullut kirjoituksistani ilmi,  mutta sanotaanpa vielä kerran: tuntuu hyvältä nähdä vihdoin Kiinasta jokin toinen puoli kuin mihin olen ennen saanut tutustua. Peking, Shanghai & kumppanit ovat kyllä aivan ehdottomasti hyvin kiinalaisia ja tärkeä osa tätä maata. Kiinaan kuitenkin mahtuu muutakin ja olen iloinen että saan tutustua myös Gongqingin kaltaiseen kaupunkiin ja nähdä pintaraapaisun siitä elämästä, jota miljoonat kiinalaiset suurten metropolien ulkopuolella elävät.

Shanghai-Danyang-Gongqing-Nanchang-Gongqing

Tämän päivityksen voisin alustaa sillä, että nyt olisi parempi tykätä, sillä kuvien kanssa pelaaminen ja pyöriminen on laskelmieni mukaan vienyt minulta niin monta tuntia, että en ehkä sittenkään halua laskea.

Tutustukaa siis heti ilolla varsinaiseen mestariteokseeni eli tähän upeaan karttaan, joka haluaa olla niin pieni, ettei kukaan kuitenkaan saa mitään selvää.

Kertaus näistä liikkeistäni tässä isossa maassa on seuraavanlainen. Ensin olin viikon töissä Pekingissä (ylin pallo), mistä liisin Shanghaihin (rannikkopallo) 1,5ksi päiväksi, mistä junailin Danyangiin (pallo Shanghain kyljessä) päiväksi, mistä minibussi vei Nanjingin lentokentällä mistä lentäväkone vei Nanchangiin (Gongqingpallon alla piiloileva pallo), mistä toinen minibussi kuskasi Gongqingiin (se päällimmäinen pallo), missä pällistelin päivän asuntoani ja kaupungin kahta ristikkäistä katua, mistä sitten anoin vielä pikaista siirtoa takaisin Nanchangiin Ylioppilaslaulajian konserttia seuraamaan, mistä sitten yön jälkeen ajelin junalla Gongqingiin, eli täällä ollaan.

Asiain laita on siis sellainen, että olen nähnyt tämän viikon aikana aika monta juttua ja siksipä en ole ollenkaan tyytyväinen valikoimaani kuvasaldoon, sillä se ei mielestäni pysty tekemään oikeutta tälle säntäilylleni. Lisäksi kaikki muutkin kuvat kuin kartta tahtovat ehdottomasti olla mikkihiiriä, koska kärsin pienistä tilallisista ongelmista. Tähän blogialustaani mahtuu ilmeisesti hyvin vähän kuvia (olen käyttänyt tilasta jo 1/3), josta syystä lähdin hakemaan vaihtoehtoisia kuvaparkkeja. Päädyin Flickriin, mikä olikin sitten huono idea, koska kun olin onnistuneesti ladannut kaikki kuvani sinne, sain ilokseni havaita, että kuvista on ulospäin saatavavilla vain kuvakkeiden URLit. Internet-Janna 1-0, nyt on aika tihrustuksen. Seuraavaksi taidan kokeilla luoda esim googleblogin 2-kuvagalleriakseni, sieltä saa ehkä täysikokoisten kuvien URLit käyttöön. Vai olisiko parempi avata kotisivut jonnekin? Vai mitä tässä pitäisi tehdä? Ääääaaargghh! Tämän takia haluaisin olla oikea nörtti, jotta ei aina olisi ihan pihapellolla hukassa kun haluaa laittaa yhden valokuvan jonnekin >:[[

(edit: päädyin lataamaan kuvat googlen picasa-palveluun eli pikkukuvat ovat historiaa. kyllä tämä tästä taas.)

En enää ikinä tule tottumaan VR:n hintoihin, nopeuksiin, myöhäyksiin, tökkivään elektroniikkaan enkä minijalkatilaan

edit: Kas tässä muuten ensi tempaukseni Danyangissa. Sairaalan johtaja, ylilääkäri ja taitava nurse pohtivat yhdessä kuinka parhaiten piikittää Japanin aivokalvontulehdus pieneen kulkijaan. Sairaalasta sai oman pumpulipuikon millä peittää piikin lävistämä ihoparka.

 

Katukuvia Danyangista.

Ylioppilaslaulajat kiersivät Kiinaa lähes samassa tahdissa kuin meidän seurueemme. Itse sain osallistua kolmeen konsertiin (Beijing, Danyang, Nanchang), mikä vasta hieno juttu olikin, koska ei tällainen epämusiikkihyypiö oikein ensi kerralla osannut nauttia upeasta musiikista sen ansaitsemalla tavalla, mutta kolmannella kerralla musiikki puhutteli jo huomattavan eri tavalla 🙂 Ensimmäisistä kuvista voi tarkkailija havaita Nanchangin musiikkitalon ja otteen yleisöä. Seuraavan kuvan itse laulajat tilasivat minulta ja sain siis hiipiä kesken esityksen kuoron taakse napsimaan ja salaa tietysti fiilistelin yhdet abloditkin yhdessä poikien kanssa 😀 Sniikkaukseni nähnyt isäni tietysti luuli, että olin kuollut lavalle, kun ei heti havainnut poistumasniikkausta.

Toisen kuvan otin kuoron poikien puhjettua kapinaan. Keskivasemmalla kuoron johtaja murehtii paperiensa perään.

Nanchangin illan jälkeen toin melko selkeästi esiin toiveeni itse saada järjestää itseni takaisin Gongqingiin, sillä suomalaisen itsenäisyyteen tähtäävän kasvatukseni vuoksi en oikein kestänyt ajatusta, että olisin odotellut Nanchangissa puolipäivää tyhjänpanttina, jotta joku voisi pitää minua kädestä puolen tunnin junamatkan  ajan. Koska aikaa oikeiden lippuluukkujen ja odotushallien (kuvassa kanssaodottelijoita) löytämiseen oli varsin reippaasti, sujuikin kaikki oikein hyvin Gongqingiin saakka. Siellä olikin sitten edessä pieni vastoinkäyminen, sillä paikallinen huoltajani vastusti jyrkästi ajatusta, että ajaisin ihan yksin taxilla kotiin ja vaati saada kutsua ystäväkuskinsa asialle. Tämä näppärä kuski ajoi sitten erehdyksessä väärään kaupunkiin. Onneksi on puhelimet ja expattien opettama kikka, eli puhelimen tökkäys paikallisille, kun oma sanavarasto sijainnin kuvailuun ehtyy. Niinpä kuski lähti ajalemaan kohti oikeaa määränpäätä ja Gongqingin aseman työntekijät saivat jotain ihmeteltävää, kun outo isonenä kököttää jääräpäisesti parkkipaikalla, eikä millään suostu nousemaan taxiin. Yritän olla hermostumatta tällaisista holhoamisesta seuraavista kommelluksista, sillä hyväähän kaikki vain tarkoittavat ja ovat varmasti aivan oikeassa, että mikäli juoksen suuna päätä joka puolelle omin päin, saatan hyvinkin löytää itseni vaikeuksista.

Viimeiset kuvat esittävät mielestäni varsin totuudenmukaisesti tapaa, jolla paikalliset vastaanottavat waiguorenin.Pekingissä ulkomaalaiset ovat jo arkipäivää, mutta tänne Gongqingiin meitä eksyy harvemmin.

Siinäpä tämä tältä kerralta. Seuraavassa postauksessa aion esitellä Gongqingia, sen asukkaita ja historiaa (siltä osin kuin olen sitä saanut selville) hivenen tarkemmin. Lisäksi lisäilen kuvia asunnostani, se pitää sisällään muutamia näkemisen arvoisia elementtejä.

****************************************************************

Jälkihuomiona seuraavata seikat:

– kun lopulta osasin kertoa koneelle kotilaajakaistayhteyteni salasanan alkoi netti toimia jo aika paljon alkua paremmin. Näin ollen tulen todennäköisesti lukemaan suomen sähköpostiani säännöllisesti (janna.lipiainen@helsinki.fi) eli sinne vain kaikkia onnettoman onnellisia vapputarinoita ja sen sellaista lähettelemään, jos haluatte ne kanssani jakaa 🙂

– lisäsin tämän blogin blogilistalle nimellä ”Li Yanna matkassa”

– voin lähettää tietylle listalle ihmisiä mailin aina kun blogia päivittelen, jotta listalaisten ei tarvitse käydä täällä uusia postauksia kyteksimässä. Mikäli se on teistä hyvä idea, niin mukaan toivovat sanokoot hep tai jotain sen suuntaista.

Shanghain terveiset

Kuten otsikko vienosti vihjaa, tilanne on se, että vaikutan tällä hetkellä Shanghaissa. Huomenna matka jatkuu Danyangiin ja sieltä edelleen Gongqingiin eli määränpäähäni. Mutta se tulevasta, nyt haluan puhua tästä päivästä.

Tunteita on riittänyt laidasta laitaan. Lentokoneessa (heikon ilmasto-omatunnon lisäksi) pelkäsin kuolevani, koska ilmakuopat oli inhottavia. Laskeuduimme kuitenkin aivan hallitusti ja kaikki sujui kentällä hyvin. Tässä vaiheessa erosin loppuseurakunnastamme, jotka painuivat jonnekin tekemään suuria arkkitehtisopimuksia. Itse sain tehtäväksi käydä kuskaamassa matkatavarat ja kirjautumassa hotelliin sekä viettää sunnuntaita. Valitettavasti hotelli ei huolinut visa electroniani (todella yllättävä käänne..) eli rannallehan sitä jäätiin ruikuttamaan. Tai oikeastaan toimin itselleni lajityypilliseen tapaan ja juoksin vauhdilla hotellista pihalle mitään ajattelematta ihan vain, ettei tarvitsisi olla henkilökunnan silmissä enää. Siellä pihalla kävin sitten pohtimaan, että olen täysin uudessa ja aika isossa kaupungissa, eli kartta voisi olla ihan hyödyllinen lisä. Ei muuta kuin hiippaillen takaisin sisään ja nöyrästi kysymään, josko voisin saada kartan, vaikka luottotiedoton olinkin. Sain kyllä, mutta siitä selvisi lähinnä lähimpien moottoriteiden sijainnit, eli kaupunkisuunnistukseen siitä ei kauheasti iloa ollut.

Hetken annoin itseni olla masentunut (koska olin ensimmäistä kertaa koko matkan aikana aivan yksin, eli pieni murjotus ei haitannut ketään!). Sitten totesin, että jätin aurinkolasini hotellin laukkusäilöön ja tein pohjoisine geeneineni sokeutumiskuolemaa. Tästäpä sainkin päämäärän elämälleni ja ryhdyin ponnekkaasti etsimään aurinkolasikauppaa. Nämä etsinnät sitten johdattivat minut vaikka mille somille pikkukaduille ja olinkin sitten kauhean iloissani ihan yhtäkkiä! Sitten näin taivaanrannassa sen hövelin pallopilvenpiirtäjän ja lähdin hiippailemaan sitä kohden (ja löysin lopulta sellaiset kirkkaudelta varjelevat silmäsuojatkin). Logiikkani oli, että jos ei missään vaiheessa ole käsitystä missä oikein kulkee, ei millään voi enää siitä mihinkään eksyäkään. Epämääräisesti suunnittelin ajavani metrolla kotiin jos pahemman kerran tunaroin.

Kävelin kaupungilla lopulta lenkin jolle tuli pituutta neljisen tunnin verran (aivan oikein, löysin retkeltäni myös takaisin). Olin hyvin vaikuttunut siitä kuinka erilaisia maisemia matkan varrella sai kohdata ja ehdottomasti perun kaikki pahat puheeni Shanghaista. Ihmiset joiden kanssa puhuin olivat juuri niin ystävällisiä ja kiinalaisia kuin Pekingissäkin ja Shanghain mittakaavassa oli helpompi taivaltaa jalan. (tiedoksi muuten kirsille; täällä oli paljon baozikojuja. ja ainakin yksi hyvä vegeravintolakin). Tähän tuntemukseen saattaa toki vaikuttaa se, että vietin viikon Peksussa vanhempieni kanssa, jotka viettivät sen expattiystäviensä kanssa, jotka viettävät elämäänsä hyvin länsimaisissa merkeissä. Shanghaissa sain rauhassa hiihtää minne mielin ja ehkä siksi löysinkin helpommin kaikkea mielestäni somaa ja ei ihan niin länkkäriä.

Mutta kertokoot taas seuraavat kuvat vielä enemmän päivän kulusta.

1900-luvun tunnelmaa People’s Squaren puistossa ja somia kukkia.

Eläkeläiskinkkien vapaahetket ja hyvin kiinalaiset liikennesäännöt sisäistäneet pikkutytöt.

Näitä Shanghain kuuluisia korkeita taloja ja niiden edustalla sädehtinyt nuori pari.

Paluu muutamaa vuosikymmentä varhaisemman arkkitehtuurin pariin ja herttainen vanhempi rouva.

Näillä kahdella kuvalla yritän tuoda esiin Kiinassa niin usein toistuvan ilmiön valtavista muutoksista esimerkiksi kahden naapuruskadun olemuksissa. Sen takia olisi kai syytä luopua kaikista stereotypioista mitä Kiinaan tulee, koska voi olla varma, että kaikki mahdolliset vastakkaiset ääripäät alkuperäisestä ajatuksestasi löytyvät heti kulman takaa.

Tämä on Hannalle.

****************************************************************

Hassuahan tässä kaikessa on se, miten oikeasti kuvittelin, että tämän kesän jäljiltä voisin olla varma toiveestani päästä Pekingiin vaihtoon. No haha ja silleen, niin vissiin. On ehkä typerää vaihtaa mielipidettään tämän kaltaisesta asiasta yhden päiväkävelyn vuoksi, mutta nyt kyllä tunteilla ajatellen väitän, että Peking vaihtolistarankingissani on saanut kilpailijan.

Vielä viimeinen kuva. Terveisiä kaikille, jotka tietävät neliapilaominaisuudestani! 😉

Kiinassa!

Kolmen vuoden jälkeen oli vihdoin paluun aika ja edelleen olen tyytyväinen, että ties minkä sattumien kautta olen päätynyt tälle alalle ja elämä siis mahdollistaa tämän malliset pienet seikkailut.

Pidin totta kai huolen, että en lähtisi matkaan ilman vakavasti otettavia yrityksiä hankkia vatsahaava. Viimeisenä päivänä pakkailut vaikuttivat etenevän juuri sitä vauhtia, että valmista tulee rauhallisen varmasti suurin piirtein niihin aikoihin kun oli aika lähteä kentällä. Niin tulikin, laukku oli pakattu, kaikki unohtumisvaarassa olevat tärkeät asiat onnistuttu muistamaan ja matkaseura vaati lähtöä ennen kuin ”hän hikeentyy”.

Avasin vielä viimeisen kerran passini ennen sen laukkuun sujauttamista. Ja katseeseeni passin sivuilta vastasi muuan opiskelutoverini, jonka kanssa olimme taannoin yhdessä skannanneet kyseisiä matkustusasiakirjoja ja ilmeisesti tulleet siihen tulokseen, ettei sillä niin väliä kumpi ottaa kummankin passin kyseisen operaation jälkeen huostaansa.  Sisarellani oli etuoikeus päästä seuraamaan minkälaisia värejä kasvoillani tämän havainnon jälkeen välkkyi. Hän totesikin innostuneena, että olisi ollut hauskaa, jos olisi saanut jostakin käyrästä seurata kuinka sydämeni ensin pariksi taktiseksi hetkeksi pysähtyy ja sitten kiihtyy hiljalleen kohti jonkin pienen eläimen paniikkisydämenläpätystiheyksiä. Onneksi passileikkiin osallistunut ystäväni vastasi puhelimeensa ilmiömäisen nopeasti ja passin vaihto oli mahdollista suorittaa ilman liian raskasta koneesta myöhästymisen riskiä. Välikohtaus kuitenkin jätti mieleeni lyhytkestoiset traumat, jotka aiheuttivat melko voimakasta etovaa oloa aina lentokoneeseen pääsyyn saakka.

Lennon aikana nukuin huimat 20 minuuttia ja sitten olikin aika virkeänä laskeutua Pekingin (sillä hetkellä varsin hiekkaista) ilmaa hengittämään.

On hauska olla täällä taas ja mikä tärkeintä olen saanut syötyä jiaozija (ja myös jotain outoa lettua katukaupasta ja kaikkea muuta hauskaa ja hyvää). Alkuviikosta leikittiin turisteja ja todistin heti itselleni, että sekoan heti tähän maahan tultuani ja haluan ostaa kaikkea tyhmää. Mutta en ole ikinä ennen törmännyt viinirypäleen siemenistä tehtyihin koruihin! Uusi kaulakoruni siis ainakin maatuu jos jostain syystä hukkaan sen johonkin luonnonvaraiseen risukkoon.

Lisäksi mainittakoon, että kiinan puhumista olen päässyt tulikoettelemaan ja kommunikointitulokset ovat olleet vaihtelevia (mutta välillä siis myös vallan onnistuneita). Töissä aloitin tiistaina, kun kiinalaiset palasivat vapun jälkeen arkeen. Työtehtäväni eivät vielä ole olleet järin haasteellisia. En valita ollenkaan, koska vahvasti uskon saavani koetella itseäni mielin määrin muutaman viikon sisällä, kun työt alkavat sisältää muutakin kuin siistien toimisto-olosuhteiden ihmettelyä.

Loput erilaisista tunnelmista esittäkööt seuraavat huonolla ohjelmalla kutistamisesta kärsineet valokuvat. Hirveää muuten miten vaikeaa on epäylivalottamisen taito!

ps. lopuksi tahdon kertoa, että tuo ”kirjoittanut JANNALIP” on tämän yliopiston tarjoaman blogipalvelun päähänpiston aikaansaannosta, ei näkemykseni katu-uskottavasta taiteilijanimestä. Ilmesesti joku kuvittelee, että yliopistoväki mielellään liitelee ympäri internettiä HY:n käyttäjätunnuksilla esiintyen. edit: Eikun nyt osasin vaihtaa sen!