Suzhoun puutarhat ja paluu Beijingiin

Varoitan, nyt tulee taas tekstiä kasapäin. Haluan kertoa Danyangista ja myös Suzhousta, koska yhden päivän kaupunkilomani siellä oli niin kiva ja sitten tulin Pekingiin ja pääni täyttyi ajatuksista, joista niistäkin haluan kirjoittaa eli tähän postaukseen on tiedossa monta paikkaa ja hirveästi sanoja ja aika paljon kuviakin, koska olen huono karsimaan. Niin ja ehdottomasti en voi jakaa tätä kahdeksi päivitykseksi, vaan kaikki nyt vaan on ihan pakko laittaa samaan.

Aloitetaanpa. Viime viikon vietin siis Danyangissa ja kuvasin firman tulevaa tonttia parina päivänä vaikeahkoissa olosuhteissa. Sateen uhka oli aika konkreettinen, liikuin tontilla hivenen vastentahtoisten saattajien kanssa (jostain syystä he ilmeisesti olisivat mieluummin tehneet pääasiallisia töitään ilmastoidussa toimistossaan eivätkä pyöriä 30n asteen painostavassa kuumuudessa ympäri maaseutua seurailemassa ja odottamassa kun pitkänenä ottaa valokuvia), oli aina kiire ja olin itse todella väsynyt. Torstaina pääsin tontille uudestaan, olosuhteet olivat samat ja olin saanut toiveita Suomen päästä, että pyrkisin käymään vaikeimmissakin pisteissä. Niinpä kahlasin viitisen tuntia takiais- hämähäkki- ja käärmepuskissa rämpien sääret verillä kohti oikeita kohteita , koska sisulla pärjää etc… Ikävä kyllä sisu ei aina riittänyt kompensoivaan puuttuvia palikoita aivoistani, jolloin kaikesta työstä huolimatta en välttämättä saanut otettua joka puolelta onnistuneita kuvia, koska nerouspäissäni unohdin tehdä jonkin oleellisen kamerasäädön.

Joka tapauksessa säätiedotuksiin nojaten ei vaikuttanut viisaalta enää jäädä kyttäämään Danyangiin vaan sain luvan ottaa perjantain vapaaksi, jolloin päätin käyttää sen vieraillakseni Suzhoussa. Kyseisen kaupungin puutarhat on listattu Unescon maailman perintökohteiksi ja vanha kaupunki on todella kaunis.

Monet kuvauttavat itsensä esimerkiksi merkkipäivän tai häiden kunniaksi hienoissa kostyymeissa vanhan kaupungin kujilla. Tämä lady ei ilmeestä päätellen olisi välittänyt tulla kuvatuksi vielä tässä vaiheessa (:

Vierailin toki myös Suzhoun kuuluisissa puutarhoissa kuten jokaisen itseään kunnioittavan turistin kuuluu. Tämän postauksen kuvat ovat Humble Administrator’s Gardenista.

Tapasin puutarhassa kissanpennun.

Ja lohikäärmenpennun myös.

Ihmispentuja tarkkailin etäämmältä.

Puiston jälkeen oli aika sukeltaa museoon ja löytää sieltä hämmentäviä asioita.

Tämän kuvan myötä alkoivat hetkeni Suzhoussa olla luetut. En todellakaan ole niin hyvä kuvaaja, että olisin osannut vangita lähestyvän ukkosmyrskyn ruudulle, mutta sellainen tuolla taivaalla kuitenkin päällekäyden vilkuttelee.

Siispä juna-asemalle sadetta suojaan vaatimattomat viisi tuntia ennen junan lähtöä. En ollut ainoa lattialla kökkijä paikalla.

Jossain vaiheessa homma karkasi vähän lapasesta kun päätin alkaa taiteilla kynsineni ihoon hauskoja hymynaamoja aurinkoihottumaani hyväksikäyttäen. Sekin on ehkä vähän hälyttävää, että lopputulos piti valokuvata. Ja julkaista netissä.

Junamatka jännitti jonkin verran sillä en ollut saanut ostettua kymmentuntiselle rupeamalle istumapaikkaa. Kuvittelin vain mielessäni kuinka punkkaan itseni kokoisen matkalaukkuni päällä jossain junan vessakäytävällä. Mutta niinhän siinä kävi, että pitkänenälänkkäreiltä kaikki jännitys kielletään. Ehdin seisoskella junassa epätietoisena vain kymmenisen minuuttia kuin junaemäntä jo tuli ja kädestä nykien ohjasi vapaalle istuimelle. Siinä sitten torkuin kymmenen minuutin erin matkaa menemään ja kuuntelin kanssamatkustajien kuorsausta. Olin iloinen siitä, että lähestyimme Pekingiä. Oletin, että olisi huojentavaa kun ihmiset eivät enää herkeämättä tuijota kadulla ja että tuntisin oloni varmemmaksi päästessäni palaamaan kaupunkiin, jota jo jonkin verran tunnen.

En olettanut että päin naamaani rysähtäisi koko matkani pahin kulttuurishokki.

Tässä shokin syy.

Ja tässä.

Tuntui kuin ne vastaantulijat, jotka eivät olleet amerikoista olivat itsensä viimeiseen asti virittäneitä nuoria ja kauniita ja onnettoman näköisiä huippumalleja. Joka puolella saattoi haistaa pizzan ja hampurilaisen ja nähdä länkkäreitä istumassa terassilla. Hätääntyneenä yritin tarkistaa kartasta, että mihin voisin päästä karkuun tätä kaikkea. Huomasin, että kävelymatkan päässä ei ollut mitään sopivaa pakokohdetta, tiet olivat taxeista tukossa ja rakas pyöräni makaa kumi puhjenneena Gongqingissa. Niinpä sitten vain juoksin sisään Jinggelongiin (erääseen myös paikallisten käyttämään ruokakauppaketjuun). Sisältä löysin nuudelikojun, josta sai samoja chilinuudeleita, joita yleensä söin illalliseksi Gongqingissa. Lohdutusannoksen ostettuani kipitin takaisin hostelliini jonne lukittauduin seuraavaan iltapäivään saakka tekemään töitä perjantain vapaapäivää kompensoidakseni (mikä nyt ei ehkä sekään ollut kovin mieltä ylentävää, koska agendalla oli Danyangin sotkukuvien vääntämistä tällä tuomionpäivän koneella, mistä ei enää ole mihinkään).

Täytyy myöntää, että se huoneeseen lukittautuminen oli vähintään yhtä fiksu veto kuin silmien sulkeminen vuoristotiellä ajaessa jos pelottaa. Molemmat ideat tuntuvat sillä hetkellä houkuttelevilta, mutta niinkuin minunkin kai olisi pitänyt jo tietää, ne oikeastaan vain pitkittävät ikävyyksiä ja saavat asiat tuntumaan pahemmalta. Siksipä oli ihan hyvä, että lopulta uskaltauduin ulos huoneesta ja ulkoilmaa haistelemaan. Aloitin yllä valmiina esittäytyvän projektin kuvata kaikki vastaantulevat länkkärit, mikä oli yllättävän terapeuttista. Silloin huomasi, että eipä heitä loppujen lopuksi katukuvassa niin dominoivaa määrää ollutkaan kun muutaman tunnin kävelyllä sain vangituksi vain parikymmentä. Niinikään olin väärässä siinä suhteessa, että mihinkään ei pääsisi jalan. Niinpä käpistelin kohti edellistä Pekingin kotiani ja tarkistin mikä kaikki on kolmessa vuodessa muuttunut.

Löysin suureksi riemukseni vanhat lempibaozikojuni ja ostin toisesta Jinggelongista lisää nuudeleita.

Jotka menin syömään Pekingin 1. kotini naapuripuistoon.

Löytäen sieltä myös sen puolen kaupungin ihmisistä jotka edustavat sitä Kiinaa josta itse pidän eniten.

****************************************************************

Sanalla sanoen päästin itseni hämääntymään asettumalla asumaan erityisesti nuoria länsimaalaisia turisteja vetävään hostelliin aivan Pekingin talouskasvuun ja ulkomaankauppaan keskittyvän Sanlitun-alueen kylkeen. Kun kyseessä on yli kymmenen miljoonan asukkaan kaupunki, ei yksi katu millään kuvaa sen koko ihmiskirjoa. Jos vaikka joskus opettelisin ajattelamaan järjellä, voisi nämä shokkiahdistuksetkin jäädä vähän vähemmälle. Tunnen oloni tällä hetkellä idiootiksi, mutta sentään jälleen ihan tyytyväiseksi sellaiseksi.

Tässä muuten vielä yksi linkkilinkkiider, jonka takaa löytyy kuvia Pekingin vuosikymmenen pahimman vesisademyrskyn aikaansaannoksista. Itse missasin kyseisen tihkusateen kahdella päivällä. Sateet viilensivät täällä säätä muutamaksi päiväksi, mutta tänään oli kyllä sen verran lämmin, että eräs tyttö totesi puistossa kaverilleen että on ”meidät kaikki kuolettavan kuuma”. Kiinan kieli ❤ (jos siis ymmärsin lauseen oikein. mutta jos en ymmärtänyt, niin ainakin on hauska suomenkielinen lause tässä nyt sitten)

Olipa kerran väsynyt junailija

Danyang kuittaa.

Gongqingin aikani on nyt virallisesti ohitse ja siirryin Kiinan mainiota raideverkostoa hyväksikäyttäen 19 tuntia koilliseen. Toisin sanoen otin sunnuntaiaamujunan Gongqingista Nanchangiin ja sieltä 20 minuutin vaihtoajalla seuraavaan junan Jingdezheniin, joka on keramiikastaan kuulu kaunis pikku miljoonakaupunki. Jingdezheniä sain kiertää viisi tuntia, jonka jälkeen siirryin yöjunan ihmeelliseen matkustusmaailmaan tien pään häämöttäessä Danyangissa. Ja kuten kuuluu, niin minä tein sen! En eksynyt kertaakaan, en hypännyt väärään junaan, koko maallinen kiinan omaisuuteni ei levähtänyt asemalle, kukaan hullu ei tullut ryöstämään nukkuvaa kulkijaa ja muutenkin kaikki meni hienosti ja vain univelka ja liian kova kiinan kuullunymmärtämisponnistelu painaa eli olen siis tällä hetkellä hyvin väsymysmäisessä tilassa.

Vuorokauden mittaisen reissuni aikana sain tutustua isoon joukkoon kovin hauskoja tyyppejä laidasta laitaan. Nanchang-Jingdezhen-matkan aikana juttelin muuan opiskelijapojan kanssa, englanniksi tosin, mutta en kadu koska oli aivan ihanaa vihdoin tajuta jotain siitä mitä vastakeskustelija yrittää kertoa. Ihan huipputyyppi, aikoo viettää kesälomansa pyörän selässä ja matkata siten Nanchangista Lhasaan! Jingdezhenin keramiikkamuseossa taas sain seurakseni joukon pieniä teinejä, jolloin oma kiinan kieleni pääsi taas koitoksille. Näiltä lukiolaisilta sain muistoksi sellaisen miniminikoristeteeastiaston ja keraamisia kiinalaisia oopperanaamoja. Yöjunassa taas löytyi keskustelukumppaneiksi keski-ikäisiä ja keskiluokkaisia kiinalaisia liikeihmisiä, joiden Suomen tietämys oli todella häkellyttävän korkealla tasolla. Toisaalta eräs herra kyllä oli vakuuttunut, että joku ilmeisesti Venäläinen runoilija on Suomesta ja itseltäni kesti niin pitkään tajuta mistä oikein oli kyse, etten sitten tätä luuloa tullut missään vaiheessa korjanneeksi. Sain myös kutsun ravintolavaunuun erään viehättävän ladyn syntymäpäiviä juhlimaan jolloinka annoin hänelle lahjaksi Fazerin geishasuklaata (toivon, ettei kyseinen rouva tule tutkineeksi käärettä liian tarkkaan ja miettimään mistä maasta ulkoasun vaikutteet ovatkaan). Eli menoa ja kokemuksia riitti ja olen kyllä tuhatkertaisen iloinen ja onnellinen, että saan kaiken tämän hullunmyllyn ja upean kulttuurin kokea.

Tänään maanantaina kahdeksan jälkeen ja viideltä heränneenä sitten saavuin Danyangiin valmiina uuden työpäivän koitoksiin. Pääsin heti paikalliselle Digiecotontille käymään ja olin täysin ulapalla siitä missä mentiin ja milloin enkä saanut kartasta mitään selvää, mikä sitten oli vähän ahdistavaa. Kuten myös se, että tehtäväni oli ristikuvata tontti yhden päivän aikana, eli virheisiin ei kamalasti olisi ollut varaa, mutta väsymyksestä johtuen kauhulla odotan minkälaisia kuvia huomenna saan käsitellä. Toivon, että en ihan joka lokaatiossa olisi unohtanut tarkistaa onko kamera suorassa, onko valkotasapaino kohdillaan, onko tarkennus manuaalilla (ja olenko kuitenkin tarkentanut), onko valotusaika kunnossa, onko nodalpoint oikein, onko GPS yhteydessä sateliittiin tai jotain muuta oleellista. Lisäksi iloa on aiheuttanut se, että kameran sisään on mennyt jokin mölli, joka jättää jokaiseen kuvaan pienen harmaan pisteen. Se on mielestäni epäreilua, koska olen yrittänyt pitää kyseisestä valokuvalaitteesta huolta kuin pienestä lapsesta ikään suojaten sitä vaikka omalla kehollani niin sadepisaroilta kuin hämähäkinseiteiltä. Danyangissa ei kameralääkäreitä löydy eli nyt on sitten harmaan pisteen kanssa ainakin tämä viikko elettävä.

Tuntuu hassulta olla taas isossa kaupungissa missä hotellissa puhutaan englantia ja joka puolella tuoksuu hyvältä. (kaikella rakkaudella ja kunnioituksella Gongqingia kohtaan sanon sen verran, että en suosittele kyseistä kaupunkia aromaterapiakohteeksi). Ei tässä kai kummempaa. Lienee aika yrittää nukkua päätä vähemmän utuisaksi.

edit: Vielä viimeinen kuva Gongqingista. Päätähtenä toiveuusintana itse sarvipää DEC-tontilta! Huomatkaa uusi lintuystävä. Tällä kertaa laidunnus ei tapahtunut valokuvauspisteessä vaan reitillä sinne eli sainpahan taas lisäreippailua kiertopolkuja metsästäessäni.

Sitten muutama pieni matkakuva sunnuntailta.

kanssajunailijoita

edit: Reittini kulki voimaikkaista sateista ja sitä myötä tulvista kärsineen alueen läpi. Välillä näytti oikeasti aika pahalta. Hurjimmista näyistä en junan vauhdista rankkasateen läpi kuvia saanut otettua. Etelämpänä tilanne on ilmeisesti vielä pahempi.

Jingdezhenin taidonnäytteet

Ja taidonnäytteiden tekijät

 

Kanssani museoaluetta kiertäneestä teinilaumasta en näköjään tullut ottaneeksi yhtään kunnon kuvaa, mutta tässäpä nyt yksi missä osa joukosta ihastelee keraamisia roskiksia.

Kanssayöjunailija

*************************************************

Niin ja Suomesta kuului eräitä uutisia. Ken kaipaa lemmikkiä elämäänsä, niin muutama nykyinen hamsteri, tuleva kissaeläin kaipaa kotia syyskuun tienoilla. Värit on hienot, vaikkei tästä kuvasta niin selvää saakaan!

Viimeisiä Gongqingin päivityksiä viedään

Näinhän siinä on päässyt käymään, että päiviäni tässä kaupungissa on jäljellä enää muutama hassu (ja arvatkaa vaan löysinkö sen kunniaksi naapuristani todella hyvän ja kätevän lounaspaikan, mitä en sitten enää ehdi käyttää >:/ ). Ensi viikolla olisi tarkoitus suunnata Danyangiin ja siellä viikon kuvailtuani vielä viimeiseksi työviikoksi Beijingiin, jolloin on myös aika vastaanottaa muuan Suomen vahvistus ja sitten saammekin jo kohta heittäytyä Renmin yliopiston hellien opetusmetodien huomaan.

Gongqingissa on aika kulunut nopeasti ja kuten sanottu, on ollut opettavaista nähdä pienemmän kiinalaisen kaupungin arkea. Toisaalta kiinan kielen taitoni ei ole juuri kehittynyt ja hirveän usein tuntuu siltä, etten tajua tästä maasta ja sen ihmisistä mitään. Loogisesti ajatellen en osaa sanoa mitä olisin voinut tehdä toisin, jotta kuukaudessa mitään elämää suurempia ahaa-elämyksiä olisinkaan voinut kokea. Mutta en silti pidä tästä hiipivästä tunteesta, että olen taas elellyt  akvaariossa. No. En ehkä lähde tässä nyt mihinkään toisaalta-toisaalta-analyysiin, muuten leviää taas postauksen pituus liian pahasti käsiin.

Sen sijaan voisin vihdoin esitellä itse pääakvaarion, eli paikallisen kotini.

Työnantajani auttoi asuntojärjestelyissä ja koska hän ei katsonut sopivaksi, että asuisin jossain muualla kuin vastaremontoidussa huoneistossa oli tulos sitten tällainen. Hirveän hankala päättää aamuisin kumpaa kylpyhuonetta käyttää ja makuuhuoneitakin on vain kolme. Olen jo jollekulle tainnut mailitse itkeä, että tämä matka ei totisesti ole mikään ekologisuuden riemuvoitto mikä siis ilmenee tässäkin rakennettujen neliöiden upeassa hyötykäytössä.

Ensimmäisenä päivänä Gongqingiin saavuttuani vuokraemäntäni vei minut lakanaostoksille. Värivalikoima oli mielenkiintoinen, joten tällaiseen harmoniseen yhdistelmään sitten päädyttiin.

Seuraavana päivänä sainkin sitten liikelahjaksi toisen lakanasetin. Miten hienosti se sointuukaan vaatekaappiin!

Yksityiskohta kylpyhuoneen kaakelista.

Tämä ei ole kuvamanipulaatio vaan ilmeisesti ihan oikeasti antihuumevalaistus on nähty hyväksi ratkaisuksi olohuonetta somistamaan.

Se asunnosta, siirrytään seuraavaksi elukkakuviin mitä olen matkan aikana napsinut ja joita (yhtä luukunottamatta) tuijottelemalla hoidan kotieläinikävääni.

Pahoitteluni tämän kuvan julkaisusta. Meinaan itse oksentaa joka kerran kun katson sitä, mutta koska erästä sosiaalista mediaa hyväksikäyttäen taannoin jaoin hirviötarinan ystävieni kesken, niin pitää kai sitä laittaa kuvatodisteet perään. Lyhykäisyydessään tilanne meni kutakuinkin näin: olin viime viikon torstaina kiinan kielisessä talouseminaarissa edustamassa firmaamme, koska kukaan muu ei päässyt. Yritin paeta paikalta lounasaikaan, mutta epäonnistuin surkeasti ja päädyin istumaan tilaisuuden puhehenkilöiden pöytään. Arvon herrat estivät yritykseni juoda appelsiinimehua vaihtamalla lasini muutaman desin annokseen mallasviinaa, koska ”kaikki eurooppalaiset juovat alkoholia”. Näin ollen palattuani lopulta toimistolle en ollut aivan selvimmilläni, joten kuvassa esiintyvän ystävän löytyminen seinältä ei tuntunut niin pahalta kuin olisi voinut. Innoissani napsin siitä kuvia ja lopulta kyllä myös heitin vesilasin sisällöllä, jolloin otus väisti juosten ilmastointilaitteeseen ja itse pakenin paikalta.

Kun palasin pitkän viikonlopun jälkeen töihin en ollut enää ollenkaan niin itsevarma ja peloton kuin viimeeksi. Toivoin, että hämähäkki olisi kadonnut, mutta ilmastointilaitteen käynnistäessäni se hyppäsikin sieltä silmille ilmoittaakseen, että asuu perheineen laitteen sisällä. Seurasi muutaman tunnin asemasota hämähäkin vetäytyessä takaisin piilopaikkaansa ja edes kyyneleiltä silmäkulmissa ei vältytty (pelkään hämähäkkejä tosi paljon, en voi sille mitään). Lopulta hämähäkki syöksyi ulos tuulettimesta lattialle jolloin se sai paniikista huolimatta hyvin tähdätyn taloussanomalehden päähänsä. Ja sitten vähän muutakin roinaa eli se kuoli. Olen pahoillani hämähäkin puolesta, mutta meidän yhteiselosta ei vain olisi koskaan tullut mitään.

Sitten kuvia pörröisimmistä luontokappaleista.

Aiemmin esittelemäni rehevöityneen puiston yksinäinen asukas.

Jee  pikkukissa! Lopetellaan tällä kertaa näihin tunnelmiin 🙂

ainiin, ps. vielä yksi pieni viesti. Arvoisa Jiangxi-provinssin johto. Vaikka maakuntanne onkin melko kuivassa jamassa tämän hankalan vuoden jälkeen, voisitteko mitenkään ensi viikolla hetkeksi lopettaa saderakettien ampumisen pilviin (linkki). Jos sataa koko ajan kaatamalla en voi mennä tontille ja ottaa viimeisiä tarvittavia kuvia. Ja mielestäni sään modifiointi on muutenkin vähän arveluttavaa. Ei muuta. Kiitos.

Viikonloppukahlaus Jiujiangissa

Tänä viikonloppuna oli hyvin tärkeää saada vaihtelua arjelle, sillä olin jo lusinut huolestuttavan pitkään eli kokonaista kaksi viikkoa saman katon alla. Vaihteluntarjoajaksi valikoitui Jiujiangin viikonloppumatka.

Ostin junaliput alkuviikosta. Kaikki kävi erinomaisen näppärästi. Poljin ensin kaupungin junalipunmyyntikojulle, missä pyrin ostamaan sopivat liput. Rahaa ojentaessa kassahenkilö pyysi saada nähdä jonkin kortin. Näytin kiinalaista pankkikorttiani. Se ei ilmeisesti ollut oikea veto ja kassahenkilön viesti alkoi kirkastua olevan, että lippuja ei ole myytävissä kuin jonkin mystisen kortin haltijoille. Kysyin, että olisiko lippuja mahdollista ostaa johonkin toiseen junaan. Oli kyllä ja ostin liput perjantai-iltajunaan (mikä oli vähän koska olin suunnitellut lähteväni matkaan jo aamusta) ja paluun sunnuntaille kello neljä. Lippuluukulta poistuessani totesin, että sunnuntainen juna ei näköjään kuljekaan iltapäivällä vaan aamuyöllä. Ajatus alkoi tuntua jotenkin raskaalta ja päädyin siihen loogiseen ratkaisumalliin, että lähdin polkemaan pois kaupungista suoraan juna-asemalle yrittämään ostaa sieltä lippuja paremmalla menestyksellä. Matkan aikana kyllä tiedostin, että suunnitelma ei ollut aivan vedenpitävä. Lopulta saavuin hikisenä juna-asemalle ja kipitin lipunmyyntiluukulle. Ja huraa! Liput oikeisiin juniin oli ostettavissa! En nyt ihan käsitä, että miksi se onnistuu asemalla ja keskustassa ei, mutta ei sen väliä! Hetkinen. Nämä liput olivat ostopäivälle, eivät viikonlopuksi. Siis takaisin luukulle. Jostain syystä tässä vaiheessa jokin korkeampi voima tunsi säälin pistoksen ja liput olivat vielä vaihdettavissa oikeille päiville eikä mitään vaateita salaperäisten korttien vilauttelusta esitetty.

Valitettavasti korkeampi voima päätti ottaa osan hyväntahtoisuudestaan takaisin nurjistamalla sääennustetta päivä päivältä, kunnes perjantaihin mennessä ennusteet oli saatu muokattua ”puolipilvisestä” ”rankkasateeseen ja myrskyn mahdollisuuteen”.

Siispä pilvisessä säässä matkaan! Gongqingin asemalla kohtasin matkan ensimmäisen oudon näyn. Matkustuskansa ryhmittyi laitureille määrättyihin kohtiin jonottamaan omaa vuoroaan päästä pian saapuvaan junaan ja vielä suoraan oikeaan vaunuun. Mistä lähtien tämä on ollut Kiinassa asianmukaista?

Noin tunnin päästä olinkin jo saapunut hienoon hotelliini tätä kuvankaunista maisemaa ihailemaan.

Päätin lähteä heti kohti ensimmäistä matkakohdettani eli Lushanin kansallispuistoa. Puisto sijaitsee noin tunnin bussimatkan päässä Jiujiangista ja kattaa kivoja kiinalaisia vuoria ja järvösiä. Päätös lähteä jo perjantaina muodostui, sillä myrskyn mahdollisuutta oli erityisesti painotettu lauantain kohdalle ja olen toistaiseksi kokenut elämäni aikana tarpeeksi vuoristomyrskyjä.

Onni on sitä, että bussissa etupenkillä istuu oikea pieni kiinalainen kukkia hiuksissaan jolloin koko bussi tuoksui kukkasille 🙂

Toisaalta epäonni on sitä, että vuoristotie johtaa suoraan pilviin ja huomaa kantavansa mukanaan pieniä traumoja yksin huonossa säässä vuorilla vaelluksesta. Vaikka missään vaiheessa ei kyllä pelottanut niin paljon kuin silloin, kun jotuu rokotukseen.

Kuten yleensä rokotuksiinkin, uskaltauduin siis bussiasemalta eteenpäin ja välillä pilviverho raottui sen verran, että sai jonkun käryn miltä ympärillä näyttää.

Näiden näkymien keskellä kuljeskelin muutaman tunnin ja tunsin oloni hämmentyneeksi. Kiinan kuulussa turistikohteessa oli vain suljettuja hotelleja, vähän ränsistyneitä pikkukyliä ja nolla ihmistä. Ihmisten puuttuminen oli erityisen hienoa koska jokainen minua matkalla auttanut kiinalainen oli vannottanut, etten missään nimessä saa mennä mihinkään mihin muut eivät mene, vaikka olenkin niin hullu, että matkustan yksin. Hupsis. Ilmeisesti puistossa olisi pitänyt hypätä turistibussin kyytiin, joka sitten olisi kuljettanut ympäri paikallisia järvenrantatemppeleitä ynnä muita. Koska itse liikuin epätyypilliseen tapaan jalan (ja ilman karttaa, kuinkas muuten) löysin lähinnä pelkkää heinää.

Heinäretkien jälkeen palasin pienen kylän läpi kohti bussiasemaa enkä ollut ollenkaan varma oliko reissuni ollut kovinkaan onnistunut kun en kerta ollut nähnyt yhtäkään järveä enkä mitenkään liikaa maisemiakaan sääolosuhteiden vuoksi. Onneksi sentään löysin peruskoulun, jossa oli iloisan oloisia oppilaita.

Ajattelin jo lähteä takaisin kaupunkiin, kun en muutakaan osannut kunnes bussiaseman ohi ajoi taxi. ja sitten toinen. Seuraavaksi tein elämäni turisteimman päätöksen pysäyttämällä yhden taxeista ja pyytämällä sitä kuljettamaan minut lähimmälle järvelle.

Ja kas oho hups yllätys!  Matkan aikana selvisi, että olinkin saapumissumurytäkässä lähtenyt hiihtämään kohti paikallisten ihmisten asutuskeskuksia enkä ollenkaan sinne minne turistien olisi pitänyt eli tälle taxiarmeijalla varustetulle kaupparavintolakadulle.

Järvi löytyi! Nyt oli lupa lähteä ravintolan kautta takaisin Jiujiangin sateeseen 🙂

****************************************************************

Kuten luvattu, lauantai oli todellakin hyvin ansioitunut mitä sademääriin tulee. Onneksi oli kuitenkin aika lämmin, jotenkin patikointi sateenvarjon alla oli varsin rattoisaa.

Sateessa oli myös se mainio puoli, että sen ansiosta sain pitää esimerkiksi tämän mielestäni mahtavan luostarialueen melkein kokonaan omanani muiden turistien ollessa jossain muualla.

Alueen rakennuksissa pääsi tutustumaan toinen toistaan lempeämpiin jumalhahmoihin.

Riemukseni tässä maassa kaikenlaiset Kiinan kirjan legendat heräävät eloon ja joku olikin tuonut ilmeisesti Dragon Boat festivalin kunniaksi paikalle ihan oikeita Zongzija!

Hyväntuulen kaveri.

Sadepisara tovereineen.

Illalla hotellille kävellessäni huomasin, että kaupungin keskusjärvi oli jostain syystä tehnyt aluevaltauksia rantatien puolelle.

****************************************************************

Näissä turistikohteissa vierailun lisäksi harjoitin kilometrikaupalla kahluuta Jiujiangin kaduilla, söin monissa pikkukadunvarsiravintoloissa ja kunnostauduin erilaisten kulkupelien testailussa.

Kokeilin muun muassa matkustusriksaa, mikä oli minulle uusi kokemus. Bussiasemalta taas kotiuduin moottoripyörän selässä. Eniten kuitenkin viikonlopun aikana käytin linjureita joutuen jatkuvasti kyselemään apua ohikulkijoilta. Se ja yksin ruuan tilaaminen kauttaaltaan kiinankielisiltä listoilta sai viikonlopun toisinaan tuntumaan hyvin pitkältä ja sateiselta kiinan tunnilta. Seuraavaksi tunniksi voisin ehkä vihdoin opiskella muutaman uuden ruokasanan. Tällä hetkellä tunnistan ruokalistoilta pääasiassa sanat keitto ja naudanliha. Kasvisyöjälle, joka ei kamalasti välitä keitoista voisi muunkinlainen sanastontuntemus olla ihan hyödykästä.

Niin ja ainiin!! Yksi juttu piti vielä kertoa, kävi nimittäin jotain ihan aivan ihmeellistä kun olin käymässä Poyang järven rannalla sunnuntaina. Taxikuski kysyi, että olenko kiinalainen. Se kysymys tuli niin puskista ja oli niin yllättävä, etten hetkeen yhtään tiennyt mitä sanoa. Sain sitten kähistyä, että en nyt ihan, Euroopasta olen. Kuski ihmetteli, että miksi sitten osaan puhua mandariinia. Nyt alkuhämmennyksen jälkeen olen siis aika otettu, koska muuten olen ollut epätyytyväinen kiinan kielen osaamiseeni. Mutta selvästi tässä maassa on ainakin yksi ihminen, johon voimakasaksenttisesti toonit miten päin sattuu kieuttu kiinani tehoaa :>

****************************************************************

“In the City of Jiujiang, the natural surroundings are so nice, so are the licentious people.”

Näin kerrotaan Jiujiangin englanninkielisillä kotisivuilla. Itse en ehkä kuvaisi paikallisia ihmisiä irstaan himokkaiksi, vaan lähinnä ystävällisiksi ja auttamisvalmiiksi. Mutta ehkä sitä ihmisten toista puolta ei vain ehdi huomata näin lyhyen matkan aikana. Ympäröivät luonnonmasemat kyllä olivat todella kivoja.

Tässä vielä loppukuva: