Kesä aikoo loppua

Mitenkäs tässä näin kävi, että huomenna on jo ohjelmassa muutto pois kampukselta viimeiseksi viikoksi hutonghotelliin. Annika lensi tänään täältä pois ja tuntuu oudolta olla täällä dormissa ihan yksin. Mutta huomenna siis alkaa jälleen uudet joskin viimeiset kiinan seikkailut, kun opiskelukaveri Kirsin ja tuoreen Suomen vahvistus-Miljan kanssa vietetään aivan rehellinen turistiviikko, jolloin meille kellään ei ole muuta tekemistä kuin tehdä kaikkea jännää mitä Pekingissä nyt voi tehdä. Mennään varman vielä Tianjiniinkin käymään.

Jos palataan tähän hetkeen, niin nyt olisi ilmeisesti syytä pakata enkä enää jaksaisi kertaakaan. Toisaalta kävin juuri postittamassa lakanani ja kasan koulu- ynnä muita kirjoja Suomeen (perillä kuulemma marraskuussa) eli edes sen verran vähemmän laukkuun tungettavaa siis.

Postitusoperaatio oli hauska. Lähdin etsimään postitoimistoa kolmen vuoden takaisten muistojen avulla, että ”jossain tällä tiellä sellainen office oli”. Kävelin katua varmaan sata kilometria enkä halunnut kysyä keneltäkään apua. Juuri kun päättelin, että kaikki toivo on mennyt, huomasin sattumalta hämyisen oven asuinkerrostalonnäköisessä talossa ja siellähän se posti oli, jee. Postissa piti ensin mennä yhdelle tiskille ja ottaa lomake. Sitten piti kävellä lomakkeen kanssa toiselle tiskille, missä pakkauksen paino punnittiin ja sitten mennä täyttämään paperi sivummalle. Seuraavaksi kannatti täyttää lomake väärin ja hakea siis uusi lomake ensimmäiseltä tiskiltä. Kun lomake oli täytetty piti sitä näyttää toisella tiskillä ja jättää siihen palaten itse ensimmäiselle tiskille pakkaututtamaan postitukset. Sitten piti hakea se lomake toiselta tiskiltä, jotta paketin pakkaaja voisi katsoa sitä. Tässä vaiheessa maksettiin paketointi ja palattiin paketin ja lomakkeen kanssa toiselle tiskille, jossa lähetys punnittiin uudelleen, tarkasteltiin lomaketta ja käskettiin kirjoittamaan osoite erikseen vielä pakkaukseen. Sitten annettiin rahaa kolmannelle taholle ja ihan yhtäkkiä sanottiinkin, että ”valmis, voit mennä”. Olisin ollut aivan valmis vaihtaamaan tiskiä vielä pariin kertaan tai ainakin odottelemaan vähän 🙂 Alan ilmeisesti viimein olla tottunut kiinalaiseen tyyliin hoitaa asioita.

Kävin samalla reissulla vilkaisemassa edellisen Kiinan opinahjoni Bei Wain kampusta ja se oli jotenkin aika sympaattinen. Nyt luulen, että kahden vuoden pähkäilyn jälkeen alan pikkuhiljaa olla päättänyt hakea ensi vuodeksi vaihtoon ensisijaisesti Pekingin yliopistoon (Bei Da) ja toiseksi vaihtoehdoksi Beijing Foreign Studies Universityyn (Bei Wai eli ensimmäinen kiinan kouluni). Syinä näihin kahteen kouluun päätymiseen on Bei Dan kampusalueen järvi ja Bei Waissa suomen kieltä opiskelevat kiinalaiset. Eli jos pääsen Bei Dahan voin katsella sitä järveä ja jos pääsen Bei Waihin, voin opettaa jollekulle suomea. win win.

Muuten kuulumiset tältä on saman tyyppisiä kuin koko Pekingin kuukaudelta. Annikan ja Kirsin kanssa tutkittiin kaupunkia niin paljon kuin tässä ajassa on mahdollista, mutta paljon jäi vielä ensi vuoden kujeiksi. Tuoksukukkuloille ei ehditty eikä Art Districtille. Kokeilematta jäi myös fuusioruokaravintola jossa Suomeen nähden edullisella hinnalla olisi saanut henkilökunnan omien toiveitesi mukaan suunnitteleman 16 ruokalajin illallisen. Monta muutakin suurta ja pientä suunnitelmaa ehti kuukaudessa muodostua, eli mikäli pääsemme vaihtoon, tulee lukuvuodesta 2012-2013 varmasti hyvin tapahtumantäyteinen!

Niin no, sellaisen pienen yksityiskohdan voisin vielä mainita, että vierailimme viime viikonloppuna Annikan kanssa myös Shanghaissa. Testasimme siis juuri avattua luotijunayhteyttä pääkaupungin ja Shanghain välillä ja matka taittui viidessa ja puolessa tunnissa noin neljäsosa hinnalla lentolippuihin verraten. Shanghai näytti samalta kuin toukokuussa, eli oikein sympaattinen kaupunki, jossa mielelläni vierailen vastakin, mutta en enää heinäkuussa, oi sitä kuumuutta! Lyhyen matkamme aikana ehdimme vierailla Shanghain museossa, tavata tuttuja, maistaa sammakkoa, kiipeillä ympäri pilvenpiirtäjiä ja jäädä sateen yllättämäksi ranskalaiskortteleissa. Sunnuntai-iltana paluujunassa herätimme sitten riemua kanssamatkustajien keskuudessa tankaten villinä kiinaa maanantain kokeita varten.

Kokeet sitten tulivat ja menivät, toiseen oli asetettu aika mielenkiintoiset aikatavoitteet (viisi melko vaikeaa tehtävää ja kaksi ainetta puolessatoista tunnissa). Toisessa kokeessa aikaa sen sijaan oli yllin kyllin, niin että suurin osa opiskelijoista taisi nukahtaa ennen kokeen loppumista. Mutta ohi ovat, arvosanoista ynnä muista tulee tietoa postitse sitten joskus.

Nyt pitää ihan oikeasti jättää tämä datailu ja siirtyä laittamaan tavaroita kasaan.

Tämä on varmaankin viimeinen blogipäivitys hetkeen pieneen, sillä kuten tuossa vihjailin, paluu Suomeen on edessä jo ensi perjantaina. Tuntuu oudolta palata. Viimeinen kuukausi täällä meni silmänräpäyksessä ja niin meni oikeastaan pari ensimmäistäkin, mutta kokonaisuudessaan Kiinan kesä on tuntunut sopivan pituiselta. Lähtö täältä ei tunnu liian haikealta, sillä todella suurella todennäköisyydellä palaan heti ensi lukuvuonna vaihtoon. Nyt ajatus Suomessa mökille pääsystä tuntuu ihanalta ja osaan aivan varmasti ihailla kirkasta ja puhdasta ilmaa ihan eritavalla kuin ennen. Ja ennen kaikkea hauska taas päästä tapaamaan kaikkia tärkeitä, parhaita, mahtavia Suomen tuttuja.

Liitän vielä viimeiset kuvat, jotta tämän postauksen ei tarvitse tuntea oloaan liian erilaiseksi suhteessa muihin.

Kiinatyttökolmikko

Annika Shanghain pallopään edessä.

Sen pituinen se Kiinan kesä. Kiitoksia teille jotka olette näitä kirjoituksiani seurailleet, palataan asiaan kun singahdan keväällä Uppsalaan!

Pekingin kulttuuriviikot

Täällä on pitänyt kiirettä jotenka en ole pysynyt tavoitteessani päivittää kuulumisia blogiin kerran viikossa. Nyt  se kostautui karmaisevalla tavalla, kun tuli aika yrittää valita kahden kokemustäytteisen Pekingin viikon jälkeen sopivia kuvia tänne postattavaksi. Hyvin ankaran karsinnan ja muutaman tunnin pähkäilyn jälkeen onnistuin rajaamaan kuvamäärän kuuteentoista. Yritän (ja varmaan epäonnistun) antaa kuvien puhua puolestani, jotta edes tekstimäärä tässä postauksessa pysyisi inhimillisenä.

Olen siis yhä pekingissä ja opiskelen kiinaa. Kun koululta ehdimme, olemme Annikan kanssa pyörineet eri puolilla Pekingiä yrittäessä löytää milloin temppeleitä, milloin pieniä erikoisliikkeita ja joskus opiskelijaystävällisiä marketteja sekä näköalatorneja. Aina välillä määränpäät sitten löytyvät ja välillä eivät.

Lisäksi viime viikkoon toi lisäväriä pari Suomen tuttua, jotka matkasivat transsiperian junalla tänne kiinamaahan junailemaan aloittaen Pekingistä.

Yhtenä päivänä kävimme ökyilemässä Guomao-tornissa. Lähes kolmensadan metrin korkeudesta näkee hyvin paitsi CCTV-buildingin myös kuvassa etualalla hiireilevän Kerry Centerin, jossa Pekingin työpisteeni sijaitsi.

Paremmin me molemmat kuitenkin viihdymme Pekingin ihanissa puistoissa.

Sekä Hutong-alueiden leppoisissa tunnelmissa pyörien. (eikä niissä tietenkään ole tullut hiihdettyä kilometrikaupalla sen takia, että sieltä olisi esimerkiksi vaikea löytää mitään etsimäänsä)

Ihan niin onnellisesti asiat eivät kuitenkaan ole, että täällä kerkeäisi pelkästään turistia leikkiä. Läksyjä olemme saaneet tehdä muutamana päivänä siinä seitsemän kahdeksan tuntia. Taakkaa helpottaaksemme ahkeroimme usein porukalla eräässä kampusalueen kahvilassa, josta voi taukoajalla kätevästi tilata ihania kahveja ja kakkuasioita. Kuvan intopiukkaisen ilmeen aiheuttaa ensimmäinen juustokakun pala kovin pitkään aikaan 🙂

Annikan suunnittelemien minuuttiaikataulujen ansioista olemme häiritsevistä opinnoista huolimatta onnistuneet viikon ja viikonlopun aikana vierailemaan mm. Kiinan kolmen pääuskonnon temppeleissä ympäri Pekingiä. Ensimäinen kohde oli Konfutse-temppeli.

Josta löytyvästä kartasta selvisi maailman konfutse-instituuttien sijainti. Kuten huomaatte, Annika ei meinannut pysyä pöksyissään löytäessään kartasta Suomen.

Kiva yllätys oli perinteinen tanssiesitys Keisarillisen Akatemian puolella.

Uskonnollisilla matkoillamme päädyimme myös Taolaiseen helvettiin. Voisin lisätä tänne vaikka kuinka kuvia erilaisista Disneypahiksia kovasti muistuttavista Taolaisdemoneista. Mutta ehkä tämä pupujussi kertoo kaiken tarvittavan. Näitä edellisessä elämässään kehnosti käyttäytyneitä nykyisiä puoli-ihmisiä lahjomalla temppelissä kävijät saattoivat välttää vastaavan kohtalon.

Buddhalaiseen tunnelmaan tutustuimme Tuoksuvan Meren temppelissä, jossa piti olla ihana kukkatarha. Ajoituksemme ei kai käynyt kukkatarhan aikataulun kanssa yksiin, sillä paikalla oli pääasiassa muovikukkia sekä yksi (1) lilja.

Toisaalta temppelin tunnelma oli joka tapauksessa mahtava ja paikallisisten puuhia olisi jälleen voinut seurailla vaikka kuinka kauan.

Munkki temppelin ulkopuolella.

Viimeinen uskonnollinen pysäkkimme kohdistui astetta läntisemmän uskonnon maailmaan eli islamin kuunsirpin alle.

Islamilainen härkätientemppeli ei poikkea tyylimaailmaaltaan muista Pekingin temppeleistä. Tekstit rakennuksissa tosin oltiin kirjattu arabiaksi. Tunnelma oli rauhallinen ja tapaamamme muslimit ystävällisiä ja varsin sivistyneitä (tiesivät mm. suoralta kädeltä Suomen pääkaupungin). Olimme valinneet vaatteemme huolella, jotta emme loukkaisi temppelin tapoja. Ne olivatkin ilmeisesti ainakin melko onnistuneet, sillä meiltä tiedusteltiin, josko mekin olisimme islaminuskoisia.

Temppelistä säntäsimme Pekingin ankka-aterian siivittämänä takaisin kampukselle, josta bussi kuljetti meidät katsomaan akrobatiashowta, joka oli ältsin hieno, joskin välillä äityi erittäin hämmentäväksi kiinalaisten napsimalla erikoisia elementtejä länsikulttuurista esitystä vauhdittamaan. Parasta oli ehkä kun akrobaattiluurankomiehet yhtäkkiä alkoivat randomilla bilettämään discomusiikin ja välkkyvalojen tahtiin.

Kotimatkalla alkoi sopivasti hieman tihuttamaan. Noin sadanmetrin juoksumatka bussilta kämpille kävi siis hyvinkin toimivasta suihkusta. Yritän tosin vieläkin päätellä minkälaisessa limboasennossa itse matkaa taitoin, ottaen huomioon, että koko selkämykseni säilyi täysin kuivana.

Kulttuuriviikkomme päätti matka Kiinan muurin vain kevyesti restauroidulle Jinshanling-pätkälle. Mukaan lähti eräs luokkakaverimme ja päätimme olla kovinkin omatoimisia ja matkustaa paikalle tavallisella pitkänmatkan bussilla. Matka sujui hyvin kiinalaishenkisesti bussin pysähdellessä milloin minnekin noukkimaan kyytiin mm. sumopainijoita sekä muita erikoisia matkalaisia. Olimme hivenen epävarmoja päätymisestä oikealle asemalle ja kävinkin sitten kysymyssä kuskilta erikseen, että kai bussi pysähtyy kiinan muurin kohdalla. Pysähdys luvattiin ja järjestettiin ja lopulta meidät potkittiin bussista ulos keskellä moottoritietä. Läheltä löytyi turistitoimisto, jonka virkailija järjesti ystävällisesti ilmeisesti aviomiehensä kuskaamaan meidät muurille kiskurihintaa vasten.

Kiipesimme muurille rinnettä pitkin kuin kunnon urheat miehet ikään (vanha kiinalainen sananlasku) ja oli se taas sen arvoista, Kiinan Pitkä Muuri kun vain on niin vaikuttava ja hieno, etten nyt edes keksi mitään hyviä adjektiiveja.

Tässä vaiheessa oli muuria kiipeilty sen verran aikaa, että huumorin taso laski ihan kauhean alas. En ehkä kerro mikä tyttöjä nauratti. 😀

********************************************************

Huh, nyt on monta tuntia elämästäni kulunut ja tämä postaus melkein valmis.

Mainittakoon vielä, että Jinshanlingilta kotiin pääsy oli aika vaiheikasta. Nappasimme muurin juurelta taxin juuri kun koko päivän jyrissyt ukkonen osui kohdalle ja osasimme selittää, että haluamme ehdottomasti ajaa taxilla moottoritien varteen. Taxi ei voinut ajaa aivan tielle saakka, eli saimme itse loikkia sateen ropistessa liityntäramppia pitkin tien varteen ja suuntasimme siellä poliisin paikalliselle tarkastusasemalle (jonne turisti-infon virkailija oli meidät aiemmin päivällä neuvonut). Sanoimme poliisisedille, että haluamme Pekingiin ja he käskivät odottaa, että seuraava bussi vain saapuu. No mehän odotimme ja katselimme lähes kahden tunnin ajan kun täyteen ahdetut bussit viilettivät ohi (katselimme myös kun rekisterikilvettömän auton omistaja talutettiin takahuoneeseen ja kun poliisit pummivat rekkakuskeilta rahaa ja ruuvimeisseleitä). ”Bussiasemamme” sijainti poliisiasemalla oli siinä suhteessa ongelmallinen, että väkipakolla täyteen bussiin hyppääminen ja lattialle istuminen ei poliisien mielestä ollut hyväksyttävä suunnitelma. Aivan lopulta poliisit kuitenkin kyllästyivät meidän ininään nurkissaan ja järjestivät meille kyydin jonkin opiskelijoita Pekingiin kuljettavan tilausajon matkaan. Ja niin me pääsimme kotiin taas yhden kiinaseikkailun rikkaampana 🙂

Kaikki menee nappiin.

Hei vaan maailma täältä palomuuriviidakosta.

Nyt on täysipäivätyöt paketissa, viimeinen viikko sujui käyntikorttisopassa sekä kaappeja järjestellen, mikä oli sekin ihan mukavaa vaihtelua näille taannoisten viikkojen rämeseikkailuille.

On ollut vähän hankala tottua taas Pekingin mittakaavaan, mikä on ehkä jo vähän ärsyttävän valtaisa. Etenkin silloin kun sekä omat että kaverin jalat ovat sattuneista syistä tohjona, hotelli on toisella puolella keskustaa (lue: 40 min ajomatka) ja kaikki vapaat taxit saavat jostain päähänsä, että ei ole mitään pätevää syytä heille pysähtyä kun jalankulkijat huitovat. (ja tämä ei johtunut valkonaamaisuudesta vaan myös kaikki paikalliset jäivät kaduille ruikuttamaan). Riemukasta on, että matkalaukkuni hajosi (mikä nyt oli odotettavissa) eikä auttanut kuin ostaa uusi ja entistä valtavampi ja tunnen oloni todella ääliöksi sen kanssa liikkuessani. Tai jotenkin tuntuu vähän pahalta muuttaa koulun dormiin kuukaudeksi mukanaan kolmenkymmenen kilon (?) edestä ties mitä ihmekrääsää.

Uusi matkalaukku kokoa havainnollistavan objektin kera.

Ja tässä esimerkki järkevistä asioista mitä sinne laukkuun joutuu tunkemaan. (huom. tyylikäs dormifleda)

Nokkelat jälleen havaitsevat edellisistä kuvista, että olemme ystäväni kanssa saapuneet Renmin yliopistolle ja löytäneet oman opiskelijakolomme. Tilat ovat siistit ja kaikki tarpeellinen löytyy, jee.

Emme tuhlanneet aikaamme sunnuntaina rekisteröitymällä yliopistolle ja etsimällä luokkahuoneemme valmiiksi vaan lähdimmekin lounastamaan kaupungin ulkopuolelle rikkaiden asuinalueelle, missä asuu vanhempieni kiinalaisia tuttuja. Siellä isäntäväkemme oli avokätistä ja ystävällisesti lahjoittivat meille molemmille kuvassa esiintyvän tyyppiset taulut. Matkalaukku ja lentokoneen painorajat laulavat kiitosvirsiä. Lounaan jälkeen meitä ei suinkaan palautettu koululle vaan ulkomaanihmeet päätettiin kuljettaa vielä isäntäperheen sukulaisten ihmelteltäviksi illalliselle. Oli hauska kurkata nuoren pekingeriperheen arkeen, mutta päivän jälkeen oli olo aika lailla tosi hirveän väsynyt.

Isä ja ujo pikkupekingeri

Maantaina alkoivatkin opinnot. Luimme esitevihkosta, että ensin olisi syytä osallistua avajaisseremoniaan. Ikävä kyllä vihkossa ei lukenut kellonaikoja, vaan asia piti tarkistaa netistä, joka ei huoneessa toiminut. Päätimme siis pamahtaa paikalle kahdeksalta aamulla. Iloinen yllätys oli, että siellä ei ollut ketään muuta. Kukaan henkilökunnan jäsen ei tiennyt mitään mistään seremonioista. Lopulta monen toimiston kautta kierrettyämme saimme selville, että ehehe, hups, olimme hypänneet parin oleellisen askeleen ylitse rekisteröitymisrumbassa ja siksipä emme olleet saaneet mitään tarvittavia tietoja tai nettitunnuksia. Saimme myös kuulla, että meidän olisi aika hyvä olla siinä vaiheessa aamua jo ensimmäisellä oppitunnilla o/

Eikun hiihtämään toiselle puolelle kampusta ja eksymään siellä opetusrakennukseen. Aikamme häsessä pyörittyämme onnistuimme saapumaan oikeaan luokkahuoneeseen eikä opettaja vaikuttanut erityisen murhaavalta edes tämän loistavan myöhästymissaavutuksen jälkeen. Seuraavalla tunnille löysimmekin jo vähän paremmin. Kyseisen tunnin opettajalla on ilmeisesti jotain henkisiä ongelmia, mutta se nyt oli odotettavissa. Jos Kiinassa osallistuu kahdelle kurssille, niin ainakin toisessa täytyy olla jotain epäillytävää.

Tuntien jälkeen halusimme mennä ostamaan kirjat, koska ne täytyy tietenkin hankkia itse eikä koulu voi tulla asiassa vastaan esimerkiksi myymällä niitä kampuksen kirjakaupoissa. Kirjakaupan henkilöt kertoivat aurinkoisesti, että kirjoja ei ole saatavilla, mutta jos hyppäämme bussiin X ja ajamme matkan Y, niin perillä odottaa kirjakauppa, josta löytyy kaikki mitä tahdomme. Tässä vaiheessa epäilyksen haivenet aaltoilivat synkkinä mielessämme, mutta emme nähneet muutakaan mahdollista toimintamallia. Ajattelimme mennä vielä uusilla tuntien jälkeen hankituilla nettitunnuksillamme tarkistamaan tietä ja katsomaan jos löytäisimme jostain oppikirjojen koko nimet kiinaksi. Nettitunnukset eivät toimineet. Siitä vain sitten kylmiltään bussia X metsästämään. Bussipysäkki ja suunta selvisivät aika helposti mutta päivän teemaa oli syytä sen verran noudattaa, että meidän bussistamme oli pysäkkivalotaulu rikki, jotta emme varmasti tietäisi missä olemme. Tästä huolimatta jäimme lopulta oikealla pysäkillä ja kirjakauppa oli mahdollista löytää.

Kirjakaupassa myyjät katsoivat osin hanzeilla ja pinyineillä ja englanninkielisillä nimillä kirjoitettua kirjalistaamme (parempaa ei opettajillamme ollut meille antaa) ja sanoivat ei oo. Siinä vaiheessa alkoi himpun verran suoni tykyttää otsassa, mutta tästä lannistumatta kysyimme sen sijaan missä on lähin internetbaari (erilaisia äänneasuja ja elekieliä kokeillen). Toinen myyjä osoitti länteen ja toinen itään. Seurasi kiivasta kiinan kielistä supinaa ja sitten epävarma nyökkäys yhteen suuntaan.

Sinne päin me siis lähdimme jumittuen jokaikisiin liikennevaloihin sillä edellytyksellä, että ne varmasti sijaitsivat ulosteviemärien kohdalla. Lopulta nettibaari kyltti löytyi ja paikalliset ilmoittivat pontevasti sen sijaitsevan kyseisen ravintolakeskittymän kolmannessa kerroksessa. Kiersimme keskusta eri puolilta ja kävimme sisällä muutamissa ravintoloissa henkilökuntaa hämmentämässä kunnes netticafe lopulta löytyi kellarista. Koneen ääreen päästessämme oli itsetunto aika murskana siinä mielessä, että mikään voisi enää onnistua. Mutta uskokaapa taikka älkäätte, kirjalistat löytyivät myös netistä! Tietenkin niin, että sivu heitti ruudulle herjan tasaisin väliajoin sulkien sen kesken nimen kopioimisen ja tiltaten koko vehkeen siinä sivussa hetkeksi. Mutta lopulta nimet olivat kuin olivatkin ylöskirjoitettuina.

Marssimme uuden kirjalistan kanssa kauppaan ja niinhän siinä kävi, että onnistuimme ostamaan yhden kirjan kahdesta!!! ;))) Mikä voitto!

Iltahämärissä olimme onnistuneet hankkiutumaan takaisin asuntolaamme.

Maisemia ei vain paljoa ulkoa ihailtu, läksytaakka siitä yhdestä ainosta kirjasta oli melko murskaava. Kuva napattu vähän ennen puolta yötä.

****************************************************************

Äsken kuvailin siis ehkä maailman onnistuneimman maanantaipäivän. Nyt on niin, että tiistai meni vähän paremmin. Ostamamme kirjat muodostivat enemmistön luokkaan saapuneista oppimateriaaleista, eli vaikka se ei ollut helppoa, olimme silti lähes ainoat jotka kehittelivät ratkaisun kirjojen hankkimismysteerin. Niin ikään eilen tekemämme läksyt olivatkin siis huomisen läksyjä, sillä koska lähes kukaan muu ei ollut voinut vielä tehdä mitään, lykättiin kappaleen läpikäynti seuraavalle tunnille. Lisäksi saimme tämän hienon urotyön myötä ehkä anteeksi eilisen myöhästymisen?

Toisen tunnin opettaja vaikutti edelleen rankasti häiriintyneeltä, mutta toisaalta oppitunnit käsittävät lähinnä silmien siristelyä yrittäessa kopioida merkkiopettajan surkealla käsialalla (!) kirjoittamia häkkyröitä taululta omiin vihkoihin. Tämä on ihan hyvä vastapaino aamutuntien hiukan liian vaikealle tasolle.

Tapasimme myös todella kivan meille ennestään vähän tutun suomalaistytön, jonka rinkka oli kadonnut lentomatkalla vuorokaudeksi jonnekin ja jonka kaikki tiedot oli pyyhitty yliopiston tietokannoista. Eli on täällä hyvin mennyt muillakin.

Niin ja netti siis toimii vihdoin myös huoneessamme, kun kävimme asiasta vähän itkemässä. Joskin muurit facebookia, picasaa ynnä muita vallankumouspesiä kohtaan ollaan pystytetty niin voimalla, että taitaa tulla fb:tön loppuoleilu Kiinassa. Ei siis kannata yrittää tavoitella allekirjoittanutta sieltä.