Ulan Bator ja roadtrip halki vuoristomaisemien

Tarina matkasta kohti Kiinaa jatkukoon!

Onnistuimme siis laskeutumaan junasta Ulan Batoriin ja siitä onnellistumisemme mahdollisti myös tämän otoksen.

Ulan Bator oli perin mielenkiintoinen miljoonakaupunki, jonka katukuvaa kyllä dominoi tietty rähjäisyys. Luonnonvaroiltaan rikas maa kuitenkin kehittyy kovaa vauhtia ja haluaisinkin palata paikalle vaikka kymmenen vuoden päästä tarkastamaan aikooko kyseinen pääkaupunki muuttaa muotoaan yhtä vauhdikkaasti kuin esimerkiksi Peking on muuttunut.

Metroa Uliksesta ei vielä löytynyt, mikä teki autojen määrään aivan käsittämättömäksi. Liikenne oli aasialaistyyppistä ja tiet piti ylittää juoksujalkaa autojen väleistä kiemurrellen. Hyvä kikka oli tietenkin lyöttäytyä paikallisten imuun: heiltä liikenteen seassa navigointi kävi ihan luonnostaan. Seuraavassa kuvassa ei näy päälle kiihdyttäviä autoja, mutta muuten kuva henkii meidän hengissäselviytymistaktiikka varsin oivasti.

Ensimmäisenä iltana halusimme syödä pitkästä aikaa hyvin ravintolassa.

Valitettavasti onnistuimme tilaamaan hevosenlannalta maistuvia lihasuikaleita ja limalihapullilla täytettyjä taikinapalloja. Kallen ilme kertoo tyytyväisyytemme asteesta.

Yhden huilailu- ja ulanbatorpyöriskelypäivän jälkeen suuntasimme tiemme takaisin länttä kohden Mongolian upeita maisemia ihailemaan.

Matkaa taitoimme siis vuokratulla autolla, jota ajeli auttavasti englantia puheleva mongoli.

Lakisääteisiä kahvitaukoja ei Mongoliassa varmaankaan harrasteta, mutta onneksi kuski osasi pitää huolta itsestään. Aina silloin tällöin hän parkkeerasi auton tien poskeen ja totesi meille, että ”sleep”.

Näinä tuokioina me sitten aina jaloittelimme ja tarkastelimme maisemia.

Sekä nappasimme tämän matkan ensimmäisen ja melkein ainoan ryhmäkuvan.

Voin myöntää, että kenelläkään meistä ei oikeastaan missään vaiheessa maaseutumatkailuamme ollut mitään käsitystä minne me milloinkin olimme matkalla. Kaikki selvisi aina vasta kuskin pysäytettyä auton ja selvitettyä meille pysähdyksen syyn (”eat”/”water”/”market”/”see animals”/”you walk see come back”/”toilet” muutamia mainitakseni). Usein auto pysähtyi myös, kun kuski läysi jonkun tien laidalta omia kavereitaan ”see prends (friends)”.

Niinpä emme olleet tavallista ylättyneempiä, kun kuski lopulta hylkäsi kaiken etäisesti tieltä vaikuttavan ja lähti huristelemaan läpi ruohomeren. Miellyttäviä lähietäisyyden luonnonmaisemia!

Aika usein matkan keskeytti myös lehmä-, vuohi- tai hevoslauma. Se ei liene ihmeellistä ottaen huomioon, että Mongolian lakeuksia asuttaa noin 50 miljoonaa isoa ja pienempääkin eläintä.

Ensimmäiseksi yöksi majoituimme paikallisen perheen kotijurttaan (joka itseasiassa oli parin kuva takaisen maastoajelun kohde).

Jurtassa meitä kestitettiin olan takaa. Ihkaensimmäisenä saimme maistaa hevosenmaitoa.

Omasta mielestäni se maistui hiivalta, muiden mukaan taas oksennukselta. Saimme myös mongolialaista  kermaista jugurttia (tai niin opas sitä kai kutsui), joka asetettiin leivän päälle. Se oli meistä kaikista oikein hyvää ja maukasta.

Alkupalojen jälkeen oli aika siirtyä pääruokiin. Tarjoilla oli lehmä. Perheen tytär kävi hakemassa jostain päin laidunmaata kolme lehmää, joista pienin ei ikinä palannut reissulta teltan taakse. Myöhemmin me sitten löysimme sen auki teurastettuna jurtan pöydältä. Todellista lähiruokaa kyllä.

Illallinen oli aika ikimuistoinen. Kultaisimpia hetkiä lienee se, kun opas tunki Kirsin suuhun väkisin aimo palasen jotain vaaleaa ja sitkeää sisäelintä, jonka nieltäväksi pureskelu osoittautui mahdottomaksi. Maistoimme kuitenkin urheasti kaikkea ja onneksi lehmäpadan sekaan oli piilotettu myös muutama pottu. Itse sain yllättävää kyllä lihaa kurkustani alas melko menestyksekkäästi. Epäilisin sen johtuvan siitä, että kun lihaa ei ole aikoihin syönyt, ei oikeastaan myöskään muista miltä suomalaiseen makuun hyvän lihan pitäisi maistua. Sen verran voin kuitenkin sanoa, että erilaisia sisäelimiä, läskinpaloja ja limaa viikon nielleenä huomasin tuntevani hyvin vahvasti, ettei minun todellakaan tarvitse saada syödä lihaa enää ikinä.

Ateriasta selvittyämme oli aika käydä yöpuulle. Iltapesusta teki jännityksekkään ulkona puhjennut ukkosmyrsky.

Oli varmasti elämäni hienoin myrskyntodistushetki! Vaikka salamoi kovasti, meidän kohdalla ei satanut pisaraakaan. Muutenkin kukkulan päältä näkymät myrskyävälle taivaalle olivat todella vaikuttavat. Kokemuksesta teki jollain tavalla vielä hauskemman, että emme ensin pimeydeltä tajunneet, että ihailimme ukkosta melkein keskeltä eläinlaumaa (lehmiä, hevosia, lampaita ja koiria). Vain salamoiden välke ja vaimea määintä paljasti eläimellisen joukon.

Seuraavana aamuna matkamme sai jatkua. Suuntasimme suoraan kohti kameliajelua.

Että se oli hauskaa! Kamelin selkään hyppään ehdottomasti sopivan tilaisuuden tullen uudelleenkin.

Loppumatkasta saimme vierailla vielä muutamassa jurtassa ruokailemassa ja eräältä pysähdykseltä meinasi tarttua mukaan uusi lemmikkikin, Päkis.

Päkis seurasi meitä minne menimmekin ja oli erityisen ihastunut annikan housuihin, joita se aika ajoin hellästi maisteli.

Reissulla riitti vielä paljon nähtävää, kuten hyvin kaunis järvi (jonka rannalla yövyimme) ja ihanat sinipallopääkukkaniityt sekä tietenkin käsittämättömän upea tähtitaivas. Kaikkea on kuitenkin vaikea tänne blogiin kuvata sanoin tai kuvinkaan, joten päätänpä tarinointini tällä kertaa tähän.

Kiitos upea Mongolia, toivottavasti näemme vielä jonain tulevana vuotena!

Välihuomio Mongoliasta

Matkaa kohti suurta ja ihanaa vaihtovuotta on nyt taitettu vähän reilu kymmenen päivää. Tässä ajassa on raiteet ja muut polut johtaneet meidät Ulan Batoriin ja sen lisäksi yllätysmatkalle Mongolian vuoristomaisemaunelmaan. Keskittynen kuitenkin näin ensi alkuun raideseikkailuihimme, sen jälkeiset menot tarvitsenevat aivan oman päivityksensä. Jo tämän postauksen kuvasaldo on niin hävyttämän suurilukuinen, että vähän itseänikin naurattaa, saati sitten jos vielä Uliksen tähän samaan syssyyn änkisin.

Palataan transsiperian junamatkaan; se oli aivan mainion sairaan kiva. Kaikkihan alkoi Helsingistä, missä viime postauksessa mainitut nenäliinat tosiaan heiluivat. Itse vilkuttelimme valtavan matkatavarakasamme päältä ikkunan läpi niin ikään vastahyvästejä.  Kun juna oli jättänyt Helsingin taakseen, pelailimme me vähän tetristä ja saimme vaatimattoman omaisuutemme solahtamaan edes vähän vähemmän häiritsevästi lattiaa koristamaan.

Moskovassa pääsimme kokeilemaan ensimmäistä kertaa liikkuilua kantamuksinemme.

Onneksi juna-asemalta löytyi juuri meidän tarpeisiin sopivat säilytysboxit.

Huomattavasti kevyemmin hypellen lähdimme siis tutkimaan Moskovan menoa ja ulkomuotoa.

Etenkin autojen parkkeeraus erosi aavistuksen koti-Suomen tavoista.

Tärkein tehtävämme päivälle oli silti huolehtia matkan jatkuvuudesta. Parin korttelin päässä asemasta löytyi junatikettitoimisto, josta meidän oli määrä lunastaa Moskova-Ulan Bator-menolippumme. Kaikki meni kuin Strömsössä konsanaan ja ilman jonottelua ja vain pienen odottelun ja visakortin heiluttelun jälkeen saimme liput haltuumme.

Suomesta opitulla tyylillä metsästimme heti lippuvoittomme jälkeen käsiimme jäätelöt ja painuimme paikalliseen puistoon ihailemaan seudun patsaskauneutta.

Moskovan päivä hujahtikin nopeaan hyvän ruuan ja muutaman janojuoman siivittämänä ja sitten olikin aika siirtyä seuraavaan junaan.

Tämän tyyppisellä junalla me sitten Siperian halki matkasimme. Neljä yötä kului nopeasti erilaisten ajanvietteiden parissa.

Ilmiselvin viihde oli tietenkin junan ikkunasta ulos tiirailu.

Seuraavaksi hauskinta oli lyhyet pysähdykset Siperiaa täplittävillä juna-asemilla.

Asemalla saattoi myös yrittää selvitellä päätään vaihtuvien aikavyöhykkeiden mysteerin avatakseen. Kas näin leikiten se kävi:

Muita nähtävyyksiä oli esimerkiksi Naushkin asemalla esiintyvät eläintähdet.

Kilipukki meidän junan alla.

Vuffen ruokailuhetki.

Lehmät ja portti.

Entä mitä meidän hytin puolella sitten näiden viiden rattoisan raidepäivän aikana tapahtui?

Me tietysti aloitimme sisustamalla makuukammarimme mieleiseksemme.

Ja kertasimme kiinameininkejä (toisten piti vajota aika alkeisiin kyseisessä urakassa)

Opintoja ryyditti sopivin väliajoin pieni herättelykulaus. Sitä saatettiin hyödyntää myös eräänä iltana uuden naapurivaunusta löydetyn ystävän kanssa iltaa viettäessä. (Tässä välissä mainittakoon, että oma vaunumme oli täynnä keski-ikäisiä ranskalaisia. Heidän kanssa yritin vähän tuttavuutta hieroa, mikä päätyikin sitten siihen, että lähes joka kerta kun yritimme rauhassa ruokailla hyttimme puolella, änkesi ovelle myös pari ranskista ”ohlala, qu’est-ce que”:ta ja ”bon appétit”:tia huutelemaan)

Kun opiskelu alkoi kyllästyttää, alkoi valtaosa hytistä pelailla muuan sanapeliä. Vain pelivammainen allekirjoittanut kieltäytyi kunniasta.

Iltaisin tavarapaljoutta hytin pimeimmistä nurkista setviessäni oli valokeinot tarpeen, mikä herätti hilpeyttä ainakin yhdessä kanssamatkustajassa.

Kaiken tämän jälkeen huomasimme peilistä vastaavan katseeseen pari tärähtänyttä sotaleskeä. Mikäpä siinä!

Ja arvatkaa vaan pääsimmekö matkustamaan hytti numero kutoseen! Onneksi matkaseura oli asteen verran miellyttävämpää kuin kyseisen opuksen sankarit.

Näissä merkeissä saavutimme siis aivan äkkiä päivän, jolloin pelottavat rajaviranomaiset karkasivat vaunuumme. Heitä ramppasikin hytissämme aika läjä, mutta onneksi suurin kommellus oli viranomaisista ilkeimmänoloisen julmat mulkaisut annikan passiin ja kasvoihin eleet epäilyä tihkuen.

Viimeinen junayö olikin sitten yllättävän lyhyt. Uskokaa tai älkää, eihän me sitten tietenkään oltu järkeilty aikaeroja ja saapumisaikoja millään muotoa oikein. Oikein hauskaa oli sitten kun meidät kiskottiin sängyistä ylös viisi tuntia ennen omia laskelmiamme.

Onneksi upea auringonnousu vähän lievensi lyhyiden unien aiheuttamaa kiukkua.

Tadaa, saavuimme Ulan Batoriin! Sen pituinen se junaloru. Seuraavaksi oli tiedossa muutamat jurttaseikkailut ja ihana makumatka mongolialaisten perinneherkkujen pariin. Mutta niistä tarkempi kuvaus seuratkoon tosiaan ensi postauksessa.

Lähdön hetki koitti

Nopea ja viimeinen Suomen päivitys tähän hätään. Sain jostain päähäni, että tällä kertaa en lähde maasta ennen kuin olen maininnut siitä blogin keinoin. Syynä siihen lienee se, että tämä kesä ollut niin erinomaisen upea, että haluan sitä oikein erikseen painottaa. Vauhtia on riittänyt, ei onneksi liikaa vaaratilanteita (ja silloinkin on palkkiona vain soma Kalervo-Kuutti) ja Suomen ystävien kanssa on ehtinyt viettää monta mitä kivintä hetkeä.

Toki loppua kohden alkoi kamala matka-ahdistus painaa, mikä on aina yhtä juhlavaa ajanvietettä. Eikö ikinä voisi lähteä niin, että kaikki tuntuisi olevan hanskassa ja voisi vaan käydä puhtaan kiinalaisen pöydän ääreen ilman, että tarvitsisi miettiä ehtiiköhän Uppsalan opinnot kirjautua Oodiin ikinä ennen kuin Kela käy päälle lailla pommikonelaivueen? Olisi myös hienoa jos ei olisi järjestänyt asioitaan niin, että dumppaa omaisuutensa hieman ennen lähtöä vanhempien avoautotalliin ja heittää sitten iloisesti hyvästit, että pärjäilkäähän ja ennen kaikkea pitäkää hauskaa yrittäessänne runnoa runkopatjaani jonnekin päin asuntoanne.

On asiat onneksi menneet hyvinkin, esimerkiksi Kiinan viisumin kanssa oli kaikki hyvin, vaikka olin ollut aivan aavistuksen hermona sen myöhäisestä noutoajasta. Laukutkin sain pakattua tyylikkäästi yhteen pikkurinkkaan ja keskikokoiseen matkalaukkuun, mikä on mielestäni tarpeeksi normaali varustus vaihtoa varten.

Nyt tarvitsee enää lähteä täältä Espoon kotoa kohti viimeisiä hetkiä Helsingin keskustassa miettiessä, että tässähän tämä taas oli hetkeksi tämä maa ja sitten viekin jo Tolstoi Moskovaan ja valkoisia pitsinenäliinoja heilutellaan puolin ja toisin.

Kiitoksia Suomen kesä, olit mahtava!

Ei herkille (kuvassa Kuutti Kalervonpoikanen ja viikset)

Näkemisin jääkää, syksyyn 2013 saakka!

Mistä on transmongolian paperityö tehty?

Kiinaan pitäisi taas päästä ja tällä kertaa päätettiin porukalla taittaa matka junalla Venäjän ja Mongolian läpi. Näin olimme kuulleet jo jos jonkin matkaajan toimineen ja reissun pitäisi olla kaikin puolin taittamisen väärti.

Siispä selvittämään mitä tulisi matkanaisten ja -miesten säätää ennen kuin idän junaan saattaa loikata. Koska selvittäminen tuntui hivenen repaleiselta kokemukselta, päätin  koota tänne blogiin jonkinlaisen listan junalippuhankinnan mutkista, jotta itse voin sen seuraavalla matkalla täältä tarkistaa tai jopa joku onnellinen netikäyttäjä täältä neuvon löytää.

Homma siis pelittää kunnolla jos junailija pitää hallussaan:

1. Venäjän viisumim
2. Mongolian viisumin
3. Kiinan viisumin
4. esimerkiksi Helsinki-Moskova-junalipun
5. esimerkiksi Moskova-Ulan Bator-junalipun

Tälläisella varustuksella ainakin meidän poppoo päätti lähteä liikenteeseen.

Aloitimme urakan Mongolian viisumihankinnoilla, sillä sen hankkiminen osoittautui yksinkertaisimmaksi. Tarvitsi vain yhden paperin, kuvan, passin ja valmiuden maksaa 40 euroa valmista viisumia noudettaessa.

Sekä junalipun Kirkkonummelle, missä mongolian kunniakonsulaatti pitää majaa.

Nerokkaimmat viisuminmetsästäjät vilkaisevat netistä paikan aukioloajat (10-11.30), mutta eivät toki tarkasta avaako konsulaatti oviaan perjantaisin vai ainoastaan maanantaista torstaihin. Kyllä se vähän tunnelmaa Kirkkonummella latisti, kun ”suljettu”-kyltti päin näköä lankesi. Onneksi ryhmämme ällistyi ja surustui havainnosta niin perustellisesti, että maukumisemme oven takana sulatti kaikesta huolimatta paikallaolleiden konsulaatin työntekijöiden sydämet, jotka sitten laskivat meidät sisään hakemuksemme tiputtamaan.

Paluu Helsinkiin ja voiton jäätelöt!

Ensimmäisen viisumihankinnan jälkeen oli aika kääntyä VR:n puoleen ja alkaa puuhata junalippuja kuntoon.

Matka Moskovasta Ulan Batoriin on mahdollista varata 45 päivää ennen lähtöpäivää 10 euron (per matkustaja) varausmaksua vastaan. Tällöin VR faksaa moskovaan pyyntömme, jotka puolestaan vastaavat lähettämällä varausvahvistuksen, jonka voi sitten Moskovassa junalipuksi muuttaa. Tarkkaa lipun hintaa en vielä tiedä, mutta muistaakseni hinnan pitäisi pyöriä kolmen sadan ympärillä

Tapoja päästä transmongolian junan tykö on monia (mm. lentäen, minibussilla); me valitsimme suoran junailun. Lippu Moskovaan kustansi noin 120 euroa ja sen sai matkaansa vasta passia tiskillä heiluteltuaan.

Taas oli aika juhlia onistunutta shoppailua jäätelöin!

Nyt kun junaliputkin oltiin saatu kuntoon alkoi olla mahdollista hoitaa loput viisumit passejamme koristamaan. Venäjän läpikulkuviisumia varten hakija tarvitsee:
– passin
– passikuvan
– seuraavan matkakohteen (Mongolian) viisumin
– junalippukopion sekä varausvahvistuskopion
– matkavakuutustodistuksen
– 56 euroa maksukykyä

Paperityö on tässä vaiheessa lähes tehty! Kiinan viisumin haku on yleensä melko mutkatonta, mutta toki omalla kohdallani tehtävä oli tällä kertaa vähän monimutkaisempi, kun P.R.C. arvio onko hakupapereissani tarpeeksi monta leimaa ja terveyden tilani riittävän kunnossa ollakseni oikeutettu opiskelijaviisumiin.

Koko kesä tässä hakuruljanssissa lopulta vierähtikin milloin mitäkin vakuutustodistusta odotellessa ja viimeisen hakemuksen sain vireille viime perjantaina. Viisumi kuulemma valmistuu ensi keskiviikkoaamuksi. Ihan hyvä niin tietysti, kun juna Moskovaan starttaa Helsingistä 10 tuntia myöhemmin. Ajoitus kunnossa.